Tbilisi – Georgian sympaattinen pääkaupunki

Kaukasian kiertomatkan kohteista Tbilisi oli se, jonka näkemista odotin eniten. Eikä se pettymystä tuottanut. Georgian sympaattinen pääkaupunki hurmasi. Oli kiehtovaa kävellä vanhankaupungin kapeilla kujilla ja aistia sen historiaa.

Tbilisin saa parhaiten haltuun kävelemällä. Mekin aloitimme tutustumisen kävelykierroksella, joka alkoi Vapaudenaukiolta (Freedom Square). Sen katseenvangitsijana toimi Pyhän Yrjön valtava patsas. Jos aiempina päivinä sää oli vaihdellut laidasta laitaan, Tbilisissa saimme nauttia aurinkoisen lämpimästä säästä.

Vapaudenaukiolta sukelsimme syvemmälle vanhankaupungin kaduille. Vastaan tuli katutaidetta, parhaat päivänsä nähneitä rakennuksia ja kauniita värikkäitä puutaloja. Kaikki olivat sulassa sovussa ja loivat yhdessä vastakohtien sekamelskan.

Futuristisia rakennelmia ja gondolihissikyytiä

Georgian entinen presidentti Mikheil Saakašvil oli ihastunut moderniin arkkitehtuuriin ja hän rakennutti mitä kummallisimpia pömpeleitä kansalaisten harmiksi. Huippusuunnittelijoiden rakennelmat eivät olleet halvimmasta päästä ja kansan mielestä rahat olisi voitu käyttää järkevämmin. Rike-puistosta vanhaan kaupunkiin johtava, Kurajoen ylittävä Rauhansilta on yksi näistä futuristista rakennelmista.

Kurajoen nimi hymyilytti. Suomen kirkkaisiin vesiin tottuneille, joen vesi näytti likaiselta. Rike-puistossa unohduimme valokuvaamaan milloin mitäkin ja opas hoputteli meitä eteenpäin, ettemme jäisi aikataulusta.

Ei päivää ilman kirkossa käyntiä. Ensimmäinen kirkkovierailu oli ortodoksien Metekhi St. Virgin -kirkkoon. Sytytimme kirkossa kynttilöitä ja hiljennyimme hetkeksi mietteisiimme. Kirkon viileydestä oli mukava palata takaisin aurinkoon.

Joen toiselle puolelle kulkee gondolihissi ja siihen menikin hyppäsimme. Matkalla ihastelimme joen ja vanhaankaupungin hienoja maisemia. Nousimme kyydistä Nariqala linnoituksen lähellä. Oli hauska katsella näköaloja nyt vuorostaan toiseen suuntaan. Tbilisi avautui edessämme ja maisemat olivat kauniit. Äiti Georgia -patsas kohosi kukkulan päällä ylväänä. Kaksikymmentä metriä korkea alumiininen patsas pitää oikeassa kädessään miekkaa ja vasemmassa viinilasia. Ihmisiä oli paljon liikkeellä ja erilaisia myyntikojuja ja kahviloita oli kujan varrella useita. Jätskinälkä iski ja ostimme hedelmillä, marjoilla, suklaalla ja jäätelöllä täytettyjä rullamunkkeja. En ollut moisia missään ennen nähnyt ja olihan se valtava pötkylä. Rullamunkki maksoi 7 euroa, joten taisi olla elämäni kallein jäätelö.

Tbilisi – kylpylöitä ja rakkauslukkoja

Kukkulalta laskeuduimme portaita pitkin Abanotubanin alueelle, jossa sijaitsee useita kylpylärakennuksia. Jo muinaiset Silkkitien kulkijat rentoutuivat kylpylöissä ja siihen aikaan rakennuksia oli yli 60. Nykyisin vanhoja kylpylöitä on jäljellä enää muutama. Rakennukset eivät ole ulkoapäin kovin ihmeellisen näköisiä, mutta sisältä ne ovat kuulemma kauniita. Kylpylässä käynti olisi houkutellut mutta muuta ohjelmaa oli niin paljon, ettei sille jäänyt aikaa.

Leghvtakhevin kanjoni vesiputouksineen oli myös listallani ja ilokseni kävimme siellä. Olin luullut kanjonin sijaitsevan kauempana kaupungin ulkopuolella, mutta se olikin kätevästi kävelymatkan päässä vanhassakaupungissa. Putouksen lähellä oleva Bridge of love -silta notkui rakkauslukkojen painosta. Minne tahansa kävelimme katse porautui lukuisiin pieniin yksityiskohtiin. Vanhankaupungin värikkäitä puutaloja oli kunnostettu, mutta kulmana takana saattoi tulla vastaan rapistuneita rakennuksia, jotka näyttivät lyhistyvän millä hetkellä hyvänsä. Rakennusten, porttien ja ovien lisäksi juuri kukkaan puhjenneet pensaat ja kasvit olivat kaunista katseltavaa.

Kävelimme Meidan-basaarin läpi ravintolakadulle. Vilkuilimme valikoimaa, mutta suurimmaksi osaksi se näytti olevan matkamuistojen, viinien ja paikallisten herkkujen myyntiä. Vatsa kurni jo siihen malliin, että oli kiva pysähtyä lounaalle. Hatsapuri ja olut maistuivat ja oli hyvä päästä lepuuttamaan jalkoja monen tunnin kävelyn jälkeen. Lounaan jälkeen matka jatkui kohti Zion katedraalia, joka on yksi Tbilisin vanhimmista kirkoista.

Väsynyt tunnelma kansallismuseossa

Kävelykierroksen päätteeksi vierailimme kansallismuseossa. Jalkoja särki enkä olisi jaksanut enää keskittyä museon tarjontaan. En ollut ainoa, joka näin ajatteli. Pikkuhiljaa porukkamme pieneni ja olisin itsekin halunnut livetä takavasemmalle muiden perään, mutta en kehdannut lähteä. Museon opas kertoi kärsivällisesti meille vitriineissä olevista esineistä. Lopulta hänkin huomasi, ettemme olleet kovin vastaanottavaisessa mielentilassa ja ilmoitti kierroksen päättyneeksi.

Museon jälkeen piipahdimme hotellilla, mutta väsymyksestä huolimatta ei sinne malttanut jäädä, vaan Tbilisiä piti saada lisää.

Bussilla ympäri Tbilisiä

Muutaman ryhmäläisen kanssa suunnistimme lähellä olevalle aukiolle, jossa turistibussi oli juuri lähdössä kierrokselle. Ostimme 16 euron hintaiset liput ja hyppäsimme kyytiin. Lipun hintaan sisältyi viinitarjoilu ja liveopastus. Paikallinen viini oli ihan juotavaa, mutta yksi lasi riitti. Kun bussi nytkähti liikkeelle, lippuja myynyt kaveri tuli luoksemme ja alkoi selostaa ohikiitävien nähtävyyksien tarinoita.

Kierros kesti puolitoista tuntia, josta osa kului siihen, että olimme kadun varressa parkissa ja omatoimisesti olisi voinut käydä kävelemässä. Bussissa ei meidän lisäksemme ollut muita turisteja, joten saimme oppaan täyden huomion. Juuri ennen kierroksen päättymistä alkoi sataa vettä ja opas viritteli päämme päälle katosta. Kyseessä oli onneksi vain lyhyt kuuro, joka ehti päättyä ennen kuin olimme takaisin aukiolla.

Illalla kävin oppaan ja yhden ryhmäläisen kanssa vanhassakaupungissa syömässä. Ennen ravintolaan menoa päätimme mennä katsomaan vinoa kellotornia. Pysähdyimme matkan varrella lukuisia kertoja kuvaamaan vanhoja puutaloja. Yhden sellaisen edessä oli mies tupakalla ja hän pyysi meitä sisälle. Kun hetken epäröimme, hän kertoi juuri avatusta hostellista ja kutsui meidät tutustumiskäynnille. Sisältä paljastui värikkäät yhteistilat, viihtyisät huoneet ja kirsikkana kakun päällä iso parveke, jolta avautui upeat näköalat. Huokailimme ihastuksesta ja olimme tyytyväisiä, että otimme kutsun vastaan. Kun vihdoin pääsimme kellotornin luokse, tasatunnein esitettävä ”circle of life” esitys oli jo päättynyt. Käännyimme kannoillamme ja menimme etsimään illallispaikkaa.

Päädyimme syömään samalle kadulle, jossa olimme nauttineet lounasta. Tarjoilu oli hidasta ja tarjoilija näytti siltä, ettei työnteko olisi voinut vähempää kiinnostaa. Se ei meidän tunnelmaa haitannut. Illallisen jälkeen kävelimme takaisin kellotornille ja pääsimme vihdoin näkemään enkelin, joka soittaa kelloa.

Pimeiden kujien halki suunnistimme takaisin hotellille. Pitkä, mutta antoisa päivä oli takana. Mitähän huominen toisi tullessaan?