Bali – paratiisia ja pettymyksiä

Alkutalven unelmamatkan reitti oli selkeä ensimmäisten etappien osalta, mutta Fidziltä eteenpäin mietimme pitkään miten matka jatkuisi. Pohdimme eri vaihtoehtoja ja tutkimme minne olisi joko Fidziltä tai jostain Itä-Australian suurkaupungista suorin reitti lentää. Lopulta päädyimme ostamaan lentoliput Balille.

Moni tuttavani oli kehunut Balia jo vuosikaudet. Meidän suunnitelmissa se ei ollut oikeastaan koskaan edes käynyt. Nyt kun tämä mahdollisuus tuli, odotin uteliaana minkälainen paikka se olisi ja varsinkin olisiko se kaiken hehkutuksen arvoinen. Australialaisille Bali on kuin meille Kanariansaaret. Sinne saa edullisia lentoja ja varsinkin nuoriso tykkää bilettää Balin auringon alla. Me lensimme Fidziltä Brisbaneen ja vietimme yön lentokenttähotellissa. Aikaisin seuraavana aamuna nousimme Virgin Australian koneeseen suuntana Denpasar.

Virgin Australia on halpalentoyhtiö, ja koneessa ei tarjoiltu maksutta muuta kuin kahvia ja vettä. Ilmainen wifi siellä sentäs oli ja sen avulla pääsi lentoyhtiön sivuilta valitsemaan leffoja tai sarjoja. Lento kesti kuusi tuntia, joten siinä jo kaipasikin jotain viihdykettä.

Bali – maahantulomuodollisuudet

Yritimme Fidzillä hoitaa puhelimella etukäteen viisumihakemuksen Balille. Siinä meni kyllä hermot moneen kertaan. Passista piti ottaa valokuva ja se piti liittää hakemukseen pdf-muodossa. Ei ihan heti hoksattu miten kännykällä saadaan kuva muutettua pdf:ksi, mutta selvisi sekin. Kun olimme aikamme väsänneet hakemusta ja oli maksun aika, se ei mennyt läpi. Yritimme vaikka kuinka monta kertaa onnistumatta. Lopulta ei auttanut muu kuin jättää viisumiasiat kentälle.

Viisumit sai helposti ostettua kentältä (30 €/hlö), mutta sen jälkeen jonotettiin maahantulotarkastukseen. Jos olisimme onnistuneet sähköisen hakemuksen maksussa, olisimme päässeet automaattien kautta nopeasti eteenpäin, mutta nyt jouduimme jonoon. Sen jälkeen piti vielä täytellä tulliselvitys. Kun nämä kaikki olivat kunnossa, pääsimme vihdoin etsimään taksia.

Ubud – riisiterasseja ja apinoita

Taksi lentokentältä Ubudiin maksoi 400 000 rupiaa eli noin 23 €. Matka kesti lähes kaksi tuntia. Kuski kertoi, että normaalisti se olisi vain 1,5 tuntia, mutta ruuhkien vuoksi nyt meni pidempään. Kuski oli todella mukava ja olisi mielellään vienyt meitä nähtävyyksille matkan varrella sekä juomaan sivettikissan papanoista tehtyä kahvia. Olimme väsyneitä matkustamisesta, joten pudistelimme vain päitä takapenkillä.

Majoituimme Nick´s Pensionissa, joka oli kolmen tähden hotelli Ubudin keskustassa. Majoitus oli ”mökeissä”, jotka olivat todella viihtyisiä.

Ensimmäisenä iltana ei jaksettu oikein muuta kuin käydä syömässä ja kävellä hetki kaupungilla.

Aamulla heräsimme kummallisiin ääniin ja kun katsoimme ikkunasta, puutarhassa juoksenteli apinoita. Hotellin lähellä sijaitsi Monkey Forest ja riiviöt olivat sieltä karkuteillä. Aamiaisen jälkeen näimme apinoita lisää ja ei voinut muuta kuin nauraa ääneen, kun he pihistivät pienten temppeleiden eteen uhrilahjoiksi tuotuja banaaneja. Vain kuoret jäivät jäljelle, kun veijarit pistivät banaanit suuhun ja kipittivät tiehensä.

Veimme aamupalan jälkeen pyykit pesulaan ja lähdimme etsimään taksia. Halusin nähdä Ubudin riisiterassit, jotka olivat olleet suurin syy miksi olimme sinne tulleet. Hotellin lähellä norkoili yksi kuski ja sovimme kyydin hinnaksi 250 000 rupiaa (noin 15 €). Matka Tegallalangin riisiterassille kesti puolisen tuntia. Kuski yritti kovasti myydä meille muitakin retkikohteita ja hetken jopa harkitsimme, että olisimme menneet katsomaan jotain vesiputousta. Lopulta vastasimme ei kiitos. Kerroimme kuskille, että olimme juuri tulleet Uudesta-Seelannista ja nähneet siellä aika monta vesiputousta. Nyt ei jaksettu niistä innostua, vaikka normaalisti se olisikin ollut mielenkiintoista.

Pääsymaksu riisiterassille oli 25 000 rupia (1,50 €). Kuski odotti, että saimme liput ja hän lähti meille oppaaksi. Näytti missä oli parhaimmat kuvauskohteet ja otti meistä kuvia. Ihmisiä oli aika vähän liikkeellä aamusta, joten saimme kävellä kaikessa rauhassa. Kävin keinumassa Bali Swingissä ja se oli jännittävämpää miltä näytti. Kiljuin kuin syötävä, mutta oli hauska kokemus!

Matkalla hotellille olo tuntui aika väsyneeltä. Ajattelin ensin, että johtuisiko auringosta tai nestehukasta. Mutta taisikin olla flunssa, joka teki tuloaan. En malttanut jäädä lepäämään, vaan otin särkylääkettä ja jatkoimme matkaa Monkey Forestiin. Sinne oli matkaa noin kilometri. Apinoita vilisti jo alueen ulkopuolella ja osa niistä kavereista nähtiin aamulla omassa puutarhassa. Pienet apinanpoikaset olivat söpöjä ja nuorimmilla oli ikää vain kaksi viikkoa.

Lounaan jälkeen kävin kynsihuollossa ja sen jälkeen virkistäydyttiin hotellin uima-altaalla. Olo oli jo parempi. Myöhemmin istuskeltiin mökin terassilla ja nautittiin olostamme. Illalla kävimme syömässä ja juomassa drinkit.

Nusa Dua oli pettymys

Seuraavana aamuna matka jatkui Nusa Duaan. Viimeiset päivät Balilla oli tarkoitus viettää ihanassa rantalomakohteessa. Taksimatka kesti 1,5 tuntia ja maksoi 450 000 rupiaa (n. 27 €). Kuskiksi sattui jälleen mukava nuori mies. Hänkin olisi vienyt meitä kahville sivettikissa paikkaan ja ehdotti muitakin kauppoja mitä oli matkan varrella. Flunssainen olo oli jälleen palannut ja halusin vain nopeasti päästä hotellille.

Kun taksi kääntyi Sunrise Aventus -hotellin pihaan, katselin yllättyneenä ympärilleni. Eihän meidän hotelli täällä voinut olla? Paikallisen moottoritien varressa? Senhän piti olla rannalla. Siinä se nyt kuitenkin oli ja hyppäsimme kyydistä pois. Ainoa ajatus päässäni oli, ”miksi me oltiin tämä hotelli varattu?”

Huoneen saisimme vasta klo 14, joten nappasin taas särkylääkkeen, ja lähdimme katselemaan mitä hotellin ympäristöstä löytyisi. Aika pian totesimme, ettei siellä ollut oikein mitään. Paikallista asutusta, mopokorjaamoja ja muita pajoja. Rantaan oli monta kilometriä, joten sinne pitäisi mennä taksilla. Yritimme huitoa taksia kadun varresta, mutta kukaan ei pysähtänyt. Kävelimme hotellille ja pyysimme heitä tilaamaan meille kyydin.

Kuski jätti meidät ”Bali Collection” -ulkoilmaostoskeskuksen luo. Siellä oli paljon kivannäköisiä kauppoja ja ravintoloita.

Kävimme lounaalla ja sen jälkeen menimme rantaan kävelylle. Oli todella kuuma ja olo kävi tukalammaksi. Halusin palata hotellille ja saimme onneksi nopeasti taksin. Huonekin oli jo valmiina, vaikkei kello vielä ollut kahta.

Loppupäivä meni suurimmaksi osaksi huoneessa. Olo oli todella kehno. Jaksoin sen verran nousta, että käytiin katsomassa hotellin allasaluetta. Ei meinattu ensin löytää sinne, koska oli todella oudossa paikassa. Varsinaisesta allasalueesta ei voinut puhua, kun vastassa oli pieni allas ja muutama hassu aurinkotuoli. Söimme illallisen hotellissa, koska ei jaksettu lähteä etsimään muuta ravintolaa.

Aamulla olo oli pirteämpi ja menimme hotellin ylimpään kerrokseen, missä tarjoiltiin aamupala. Se oli surkea näin länsimaalaisen näkökulmasta. Lämpimät aasialaiseen makuun tehdyt ruoat eivät aamusta maistuneet. Paahtoleivän päälle ei ollut muuta kuin voita, ja sekin piti erikseen pyytää. Munakasta ja pannareita sai tilaamalla, joten niillä päivä lähti liikkeelle. Hedelmiäkin onneksi löytyi.

Päätettiin lähteä rannalle ja katsottiin kartasta minne mentäisiin. Osa rannoista oli hotellien omia eikä niihin päässyt muut kuin hotellin asiakkaat. Päädyimme Menang Beachille, joka on yleinen ranta. Taksi oli ns. ”mittaritaksi” ja hinta oli 51 000 rupiaa (n. 3 €). Teimme havainnon, että mittaritaksit olivat kalliimpia kuin ne missä hinta sovittiin etukäteen. Edellisenä päivänä olimme ajaneet vain sellaisilla.

Rannalla otimme tuolit ja aurinkovarjon (yhteenä 6 €). Käytiin uimassa ja nautittiin rantaelämästä. Lounasta löytyi rantaravintolasta.

Olin varannut iltapäiväksi hotellista hieronnan. Luulin, että se tapahtuisi SPA-osastolla. Se oli jostain syystä kiinni ja hieroja tulikin meidän huoneeseen. Se virkisti mukavasti ja sen jälkeen hyppäsimme Grabin kyytiin ja menimme katsomaan valtavaa Garuda Wisnu Kencana -patsasta kaupungin toiselle puolelle.

Mikä on Garuda Wisnu Kencana?

Garuda Wisnu Kencana (GWK) on suuri kulttuuripuisto, ja sen tunnetuin nähtävyys on massiivinen Garuda Wisnu Kencana -patsas, joka esittää hindujumala Vishnua ratsastamassa mytologisella Garuda-linnulla. Patsas on 120 metriä korkea ja on näin olleen yksi maailman korkeimmista patsasrakennelmista.

Kuski ehdotti, että hän voisi jäädä odottamaan meitä, jos maksaisimme siitä 100 000 rupiaa (n. 6 €). Kieltäydyimme ehdotuksesta. Eiköhän me joku taksi löydettäisi, ajattelin vielä siinä vaiheessa toivekkaana. En ollut selvittänyt etukäteen minkälainen paikka oli kyseessä ja meille tuli yllätyksenä, että se olikin aika iso. Luulin, että siellä on vain iso patsas eikä mitään muuta. Ensin odotimme tovin shuttle-kyytiä, joka vei meidät lipunmyynnille. Siinä vaiheessa jo mietittiin, että onkohan se patsas nyt tämän arvoinen. Koska oltiin sinne asti jo tultu ja taksi lähtenyt, päädyimme ostamaan liput 125 000 rupiaa + kyyti patsaalle 40 000 rupiaa (eli yhteensä noin 9 €) / hlö.

Lipulla pääsi vain katsomaan patsasta sekä kiertämään sisällä olevan näyttelyn. Jos olisi halunnut patsaan huipulle katsomaan maisemia, siitä olisi pitänyt maksaa jotain lisää.

Lipun hintaan kuului joku juoma, mutta ravintolaan oli pitkä jono eikä jaksettu jäädä jonottamaan. Oli perjantai-ilta, joten patsaan luona ja puistossa oli todella paljon ihmisiä.

Kun palasimme etsimään taksia, ei sellaista sitten löytynyt mistään. Lähdimme kävelemään kohti katua, jonka varrella oli jotain ravintoloita. Kysyin yhdestä pizzeriasta saisinko ”lainata” heidän wifiä sen verran, että tilaisin meille Grabin. Ystävällinen myyjä antoi tunnukset ja ostin häneltä kiitokseksi oluet. Paluumatkalla oli hirveä ruuhka ja matka tuntui kestävän ikuisuuden.

Vaikka patsas oli näyttävä, oli se aika turha reissu. Paikallisille sen merkitys oli suuri, mutta meille se nyt ei rumasti sanottuna merkinnyt muuta kuin että yksi nähtävyys muiden joukossa. Jos olisin etukäteen selvittänyt minkälaisesta paikasta oli kyse ja ettei sitä ilmaiseksi katsella, emme olisi sinne lähteneet. Näin jälkiviisaana voisi vielä todeta, että olisi kannattanut tarttua taksikuskin ehdotukseen ja pyytää häntä odottamaan. Mutta tällaista tämä reissaaminen on. Välillä asiat menee ns. vihkoon mutta jälkikäteen niille voi jo naureskella.

Kun vihdoin pääsimme takaisin hotellille, loikimme ”moottoritien” yli ja melkein jäimme auton alle. Joku kaheli alkoi kiihdyttämään, kun näki meidän ylittävän katua ja piti laittaa juoksuksi, että ehdimme alta pois. Jalankulkijoita ei siellä kunnioitettu ja kahden kadun ylitys oli aika pelottavaa. Loikimme toiselle puolelle illallisen toivossa. Pieni ravintola sieltä löytyikin. Ruoka oli hyvää ja syke laski patsaskierroksen jälkeen.

Seuraavana aamuna sanoimme heipat Balille ja matka jatkui kohti Vietnamia.

Minkälaiset fiilikset Balista jäi?

Balista jäi hyvät fiilikset, ja kyllä sinne joskus olisi kiva palata. Ubud oli ihana, tykkäsin siitä todella paljon. Nusa Dua taas oli iso pettymys. Suurimmaksi osaksi siihen vaikutti hotelli, joka oli muuten mukava, mutta sijainti oli väärä. Nusa Duassa pitäisi panostaa kunnon rantahotelliin, niin siellä viihtyisi paremmin. Luulen kuitenkin, että meidän osalta Nusa Dua on nähty ja jos joskus Balille palaamme, on kohteena joku ihan muu.