Päiväretki Dublinista: Pohjois-Irlanti

Toinen päiväretki Irlannin matkallani suuntautui maan pohjoisosaan. Varasin reissun PaddyWagonilta ja se maksoi vähän alle 60 euroa. Lähtö oli taas aikaisin aamulla ja Discover Islandin toimiston edessä parveili paljon retkelle lähtijöitä. Bussi oli vähän myöhässä ja aluksi kaikki ryntäsivät sen ovelle huolimatta siitä mille retkelle olivat menossa. Kuski ohjaili heitä oikeisiin busseihin, jotka olivat tulleet toimiston eteen hänen vanavedessään. Bussi tuli taas täyteen, kuten Cliffs of Moherin retkellä. Viereeni istahti espanjalainen Ruen, joka oli myös ensimmäistä kertaa Irlannissa. Kuskina ja oppaana meillä toimi Richard ja hän piti heti alussa meille palopuheen aikataulun tärkeydestä. Myöhästelijät jätetään bussin kyydistä ja saavat omin avuin palata Dubliniin. Tiedä sitten oliko se vitsi, mutta kaikki (tai no, pari intialaista kokeili onneaan Belfastissa) noudattivat päivän aikana annettuja aikatauluja eikä kukaan jäänyt matkasta.

Richard oli huumorintajuinen kaveri, joka heti alkumetreillä juksautti meitä kysymällä onhan meillä passit mukana. Vilkaisimme Ruenin kanssa toisiamme emmekä oikein tieneet oliko tämä vitsi vai ei. Minulla ei ollut passia, koska olin tarkistanut, ettei sellaista tarvita. Hetken hiljaisuuden jälkeen Richard remahti nauramaan ja kävi ilmi, että tämä oli yksi hänen lempivitseistään. Pohjois-Irlantiin ei siis tarvita passia tai viisumia eikä rajan ylitystä edes huomaa.

Dark Hedges

Ensimmäinen pysähdys oli noin 40 minuutin ajomatkan päässä oleva huoltoasema, jossa ehti ostaa kahvit ja käydä vessassa. Bussissa ei ollut vessaa, joten juomisten kanssa piti olla tarkkana. Pisimmät ajotaipaleet olivat noin kahden tunnin mittaisia. Sieltä matka jatkui Game of Thrones -faneille tuttuun paikkaan: The Dark Hedges. Richard kyseli onko kyydissä sarjan faneja. Pari kättä nousi. Myönnän, etten ole katsonut yhtään jaksoa kyseisestä sarjasta. Myöskään Ruen ei ollut, joten odotimme jännityksellä mitä oli tulossa. Pyökkipuiden reunustama tie oli kaunis enkä ihmettele, että siinä on tullut suosittu nähtävyys. Ruenin kanssa pohdimme, että ennen seuraavaa Irlannin matkaa täytyy katsoa edes yksi jakso GoT:a niin tietää mistä puhutaan.

Richard kertoi meille päivän aikana Pohjois-Irlannin verisestä historiasta. Hän oli kotoisin pohjoisesta ja oli lapsuudessaan ja nuoruudessaan joutunut todistamaan väkivaltaisia yhteydenottoja. Richard näytti meille paikkoja, joissa oli ollut sotilaita valvomassa rajanylitystä. Hurjalta se kuulosti, varsinkin kun tapahtumista ei kuitenkaan ihan niin pitkä aika ole.

Pohjois-Irlannin maisemat vetivät vertoja parin päivän takaiselle Länsi-Irlannin kierrokselle. Pysähdyimme Ballintoyn lähelle katsomaan maisemia ja pienestä tihkusateesta huolimatta ne olivat upeita. Sää oli irlantilaiseen tapaan hyvin vaihteleva; välillä paistoi aurinko ja hetken päästä tuli kaatamalla vettä.

Lounaan nautimme The Giant´s Barn Cafe´ssa. Siellä oli muutama vaihtoehto tarjolla ja tein lopullisen päätöksen vasta kun tuli oma vuoro. Richard oli suositellut irlantilaista lammaspataa (Irish Stew)ja jälkiruoaksi Irish Coffeeta. Yllytyksestä päädyin tilaamaan ne molemmat. Lammaspata oli iloinen yllätys, koska se oli hyvää eikä maistunut lampaalle. Siinä voi olla lampaan lihan tilalla myös naudanlihaa, joten on mahdollista, että se maistui minulle sen vuoksi. Irish Coffee sen sijaan jäi juomatta, koska se oli niin vahvaa ja pahaa, ettei mennyt alas edes suomalaisella sisulla. Lounasseurana oli Ruenin lisäksi kaksi saksalaista tyttöä, jotka olivat serkuksia ja heidän kanssa höpötellessä tauko sujui mukavasti.

Giant’s Causeway

Päivän pääkohde oli Giant’s Causeway. Se on 40 000 basalttipylväästä koostuva rantakaistale, joka on syntynyt tulivuoren purkauksesta ja siitä tulleesta laavavirrasta. Giant’s Causeway on yksi Pohjois-Irlannin kuuluisimmista nähtävyyksistä ja UNESCO:n maailmanperintökohde. Tarun mukaan alue on syntynyt miljoonia vuosia sitten, kun jättiläinen nimeltä Finn Mc Cool rakensi sillan Skotlantiin, jotta pääsisi kohtaamaan vihollisensa Benandonnerin. Kun Finn tajusi Benandonnerin olevan jättiläisen kokoinen, hän pakeni takaisin Irlantiin. Skottijätti lähti hänen peräänsä, mutta Finnin vaimo naamioi miehensä vauvaksi, ja vihollinen pakeni kotiin. Jos vauva oli noin valtava, minkä kokoinen mahtoi hänen isänsä olla? Paetessaan Benandonner rikkoi sillan ja jäljelle jäi vain pieni pätkä Giant’s Causeway´ta.

Giant’s Causeway´lle ei ole sisäänpääsymaksua, joten sinne voi lampsia milloin vain katsomaan maisemia. Alueella on vierailukeskus, jonne olisi ollut 13 punnan sisäänpääsy. Richard ei sitä suositellut ja minulle jäi hieman epäselväksi mitä siellä edes olisi ollut. Se ei kiinnostanut kuitenkaan niin paljon, että olisin mennyt katsomaan.

Richard oli varoitellut meitä koko alkumatkan siitä, että Giant’s Causeway´lla on kylmä. Siis niin kylmä, ettei kukaan meistä ole sellaista aikaisemmin kokenut. Kylmä tuuli puhaltaa Atlantilta ja sateen kanssa se tuntuu epämukavalle. Suomalaisena olen tottunut kylmyyteen, joten odotin jännityksellä millainen sää meitä paikan päällä odottaisi. Sadetta ja vähän tuultakin oli, mutta kylmyydestä ei onneksi ollut tietoakaan. Matka parkkipaikalta rannalle meni sateenvarjon kanssa taiteillessa. Onneksi sade loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin eikä tarvinnut varoa kameran kastumista. Meillä oli puolitoista tuntia aikaa tutustua kivipilareiden valtaamaan rantaan. Aika oli minulle ihan riittävä ja siinä ehti hyvin kävellä ja katsella ympärilleen.

Kohti Belfastia

Giant’s Causeway´lta matka jatkui kohti Belfastia. Sitä ennen pysähdyimme katsomaan etäältä Dunlucen linnan raunioita, jotka seisovat rantakallion reunalla. Osa linnasta on sortunut mereen 1600-luvulla ja se on ollut asumaton siitä lähtien. Linnaan liittyy traaginen rakkaustarina ja huhutaan, että siellä kummittelee.

Minulla oli Belfastista mielikuva, että se on likainen teollisuuskaupunki, jossa ei ole turisteille oikein mitään nähtävää. En tiedä mistä tällainen ajatus oli päähäni tullut, mutta Belfast oli kaikkea muuta. Keskusta oli pieni, mutta vihreä eikä ollenkaan ankean näköinen. Meillä ei ollut kovin paljon aikaa tutustua kaupunkiin, joten kävelimme Ruenin kanssa ympäriinsä ja päädyttiin lopulta kahville. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin halunnut käydä Titanic-museossa. Sinne olisi toki päässyt, jos olisi valinnut erilaisen retkiohjelman, mutta piti tehdä valintoja ja halusin nähdä Giant’s Causeway´n.

Alussa mainitsin, että aikataulumme piti hyvin, mutta Belfastissa intialainen perhe heittäytyi hankalaksi, kun perheen naisille selvisi, ettei heillä olekaan enää aikaa hakea kahvia. Olimme odottaneet perhettä kyytiin jo tovin, ja kun he vihdoin tulivat, naiset ilmoittivat käyvänsä vielä ostamassa kahvit. Richard kertoi heille kärsivällisesti, että jos nyt menette, koko bussilastillinen ihmisiä joutuu odottamaan ja se ei ole ollenkaan hyvä juttu. Naiset lopulta nöyrtyivät ja tulivat bussiin naamat nyreinä ilman kahveja. Ennen Belfastista poislähtöä, kävimme katsomassa rauhanmuuria, joka on täynnä maalauksia ja kirjoituksia. Sinne voi halutessaan jättää myös oman rauhankirjoituksensa. Muuri jakaa kansan (protestantit ja katolilaiset) vielä tänäkin päivänä kahtia. Muurin portti lukitaan yöksi ja jos olet ”väärällä puolella” et pääse toiselle puolelle ennen kuin seuraavana aamuna. Tämä kuulosti aika hurjalle.

Paluu Dubliniin kului musiikkia kuunnellen ja osan aikaa nukkuen. Päivä oli ollut pitkä ja bussin tasainen hyrinä teki olosta unettavan. Dublinissa olimme vasta puoli kahdeksan aikaan illalla. Hyvästelin reissukaverit ja kävelin kaupan kautta hotellille.