Miten meni ensimmäinen soolomatka?

”Parhaimmat matkani olen tehnyt yksin” – näin äitini evästi minua, kun lähdin viime perjantaina ensimmäiselle soolomatkalleni. Vaikka naisten yksinmatkailusta puhutaan nykyisin paljon, ei se uusi asia ole. Äitini teki jo 70-luvulla ensimmäisen soolomatkansa, joka oli samalla hänen ensimmäinen ulkomaanmatka. Siihen aikaan matkustaminen oli harvinaista herkkua ja äitini oli päättänyt, että kerran elämässä täytyy ulkomailla käydä. Eipä tiennyt siitä vaiheessa, että matkoja tulisi vielä kymmeniä lisää. Osa yksin ja osa yhdessä ystävien ja myöhemmin meidän lasten kanssa.

Miten minä sitten päädyin soolomatkalle?

Muistan kommentoineeni kaksi vuotta sitten blogikollegani postausta yksinmatkailusta, että olisipa hienoa kokeilla tuota itsekin. Minun soolomatkani antoi kuitenkin odottaa sen pari vuotta, mutta hyvää kannattaa odottaa.

Mikä sai minut nyt lähtemään yksin reissuun?

Toissa viikonloppuna surffailin kännykällä netissä ja päädyin – yllätys, yllätys – Skyscannerin sivuille. Siellä tulee aika ajoin pyörittyä ja vaikka nyt ei ollut tarkoitus lentoja katsella, niin sieltä itseni kuitenkin löysin. Kun olin aikani selaillut eri vaihtoehtoja lähiviikoille, juolahti mieleen, että itseasiassa voisin oikeasti lähteä reissuun. Tulevina viikonloppuina ei ollut mitään sovittua menoa ja jos jonkun pikku reissun haluaisin tehdä, niin nyt olisi sen aika. Miehellä oli jo omia menoja sovittuna enkä edes viitsinyt kysyä ketään kaveria mukaan, koska näin pikaisella varoitusajalla, kukaan olisi tuskin seurakseni lähtenyt.

Aluksi katselin lentoja Riikaan. Aikataulut eivät kuitenkaan sopineet omiini, joten seuraavaksi kurkkasin Vilnan lennot. Jos sekään ei olisi tärpännyt, niin kolmantena vaihtoehtona minulla olisi ollut Bukarest. Vilnan lennoista löytyi kuitenkin sopivat ja se sinetöi Liettuan seuraavaksi kohteeksi.

Hotellia pähkäilin paljon pidempään. Vilnassa oli yllättävän paljon kivoja hotelleja ja oli vaikea valita mihin niistä menisi. Lopulta päädyin Congress hotelliin, Neris-joen varteen. Klikkailin lennot ja hotellin ostoskoriin ja siinä se oli.

Ensimmäinen soolomatka oli varattu.

Koska matka oli jo kahden viikon päästä, ei siinä kauaa ehtinyt jännittää, että mitäköhän tästä tulee. Välillä soolomatkaa ajatellessa tuli kuplivia ilontunteita ja välillä hieman hermostutti. Suurimmaksi osaksi fiilikset olivat kuitenkin rauhalliset ja odottavaiset. Matkalaukkuun pakkasin pari kirjaa sekä naistenlehtiä siltä varalta, että iltaisin tulisi tekemisen puute.

Matkalla Vilnaan ihan soolona

Kun perjantai tuli ja lähdin työpäivän jälkeen lentokentälle, en vielä siinäkään vaiheessa tuntenut oloani mitenkään hermostuneeksi tai jännittyneeksi. Huomasin tarkkailevani ajatuksiani ja olin ehkä hieman odottavalla kannalla miltä minusta alkaisi tuntumaan, kun soolomatka oikeasti pääsisi kunnolla alkuun.

Lentokentällä menin turvatarkastuksen ja pienten ostosten jälkeen Finnairin loungeen odottelemaan lentoa. Ei ollut nälkä, mutta kasasin kuitenkin ruokaa lautaselle ja viinilasin kera istahdin tyhjälle penkille katselemaan saapuvia ja lähteviä koneita. Ehdin juoda toisenkin viinilasillisen, ennenkuin oli aika mennä portille. Kone oli vähän myöhässä, joten portilla joutui vielä odottelemaan hetken ennen koneeseen pääsyä. Kentällä ollessa ei tullut missään vaiheessa orpo olo tai ajatuksia, että olisipa tässä nyt joku kaveri, jonka kanssa voisi tulevaa matkaa fiilistellä. Odotin. että jossain vaiheessa ne ajatukset vyöryisivät päälle. Viimeistään yksin hotellihuoneessa.

Lento sekä bussimatka hotellille menivät hyvin ja kun vihdoin sinne huoneeseen pääsin, niin ei siinä ehtinyt yksinäisyyttä ihmetellä, kun lähdin samantien hotellin ravintolaan syömään illallista. Tarkoitus oli aluksi suunnata kaupungille, mutta koska satoi vettä ja tuulenpuuskissa meinasi sateenvarjon kanssa lähteä lentoon, päädyin helppoon ratkaisuun eli hotellin ravintolaan. Siellä oli hiljaista, vain muutama muu minun lisäkseni. Sain syödä illallista rauhassa.

Suuntavaisto ja minä

Seuraavana aamuna lähdin aamiaisen jälkeen reippaasti kaupungille. Olin katsonut kartasta etukäteen paikkoja missä haluaisin käydä.  Suuntavaistoni kanssa emme ole aina yhtä mieltä siitä, minne pitäisi mennä, mutta tällä reissulla pelattiin aika hyvin yhteen. Kun on yksin vastuussa menemisistään, kartanlukemiseen on pakko keskittyä kunnolla.

Minulla oli molemmille päiville löyhät suunnitelmat, mutta ne antoivat periksi myös ex-tempore tekemisille. Kun lauantaina kiertoajelun jälkeen ajattelin kävellä Užupisin kaupunginosaan, löysinkin itseni sen sijaan museosta. Kiertelin Suuriruhtinaiden palatsin museon eri kerroksissa omaa tahtia ja lopulta sain siellä kulumaan pari tuntia, vaikka en se kaikista suurin museofani olekaan. Välillä melkein eksyin palatsin sokkeloihin, mutta ystävällinen henkilökunta ohjasi aina takaisin oikealle reitille.

Sää ei suosinut soolomatkaani, vaan lauantaina satoi vettä koko päivän. Sateenvarjon kanssa heiluminen alkoi jossain vaiheessa ärsyttää. Kun siinä yritti vielä kameralla kuvailla, niin välillä tunsin olevani ihan solmussa tavaroideni kanssa.

Lounasta nautin espanjalaisessa ravintolassa, jonka tapaslajitelma täytti vatsan juuri sopivasti. Myöhemmin olisin halunnut nauttia eräässä kahvilassa Irish coffeen, jonka hinta oli Pyhän Patrikin päivän kunniaksi vain kaksi euroa. Koska kahvilan tiskin takana ei ollut ketään eikä tarjoilija sinne koskaan tullut, vaikka aikani häntä odotin, lähdin pois. Pitäkööt kahvinsa!

Sateen lisäksi pientä ärsytystä alkoi iltapäivästä aiheuttaa turhat askeleet. Jos olisin malttanut katsoa karttaa ajoissa enkä vain arpoa mihin suuntaan jatkan kävelyä, olisin päässyt vähemmällä. Alkoi väsyttää ja vatsakin kurni. Olihan siinä vaiheessa tapasten syönnistä jo kulunut tunteja. Kun vihdoin pääsin hotellille, heittäydyin vähäksi aikaa sängyn päälle näpräämään kännykkää. Kauaa en antanut itselleni lupaa siinä loikoilla, vaan suihkun ja vaatteiden vaihdon jälkeen lähdin takaisin kaupungin humuun etsimään illallispaikkaa.

Yksin syömisestä

Yksin syöminen ja varsinkin illallinen ovat tilanteita, joissa moni toivoisi kaveria seurakseen. Minulle ei yksin syöminen ole mörkö. Käyn joskus Suomessakin yksin syömässä ja uskon sen olevan tottumiskysymys.  Vaikka lauantaina en totta puhuen olisi jaksanut lähteä minnekään, pakotin itseni ulos. Olisi ollut niin helppoa mennä taas hotellin ravintolaan tai tilata huonepalvelusta jotain. Olin kuitenkin päättänyt, että ainakin toisena iltana minun täytyy mennä kaupungille syömään.

Tripadvisorista löysin kivalta kuulostavan italialaisen ravintolan, Da Antonion, joka sijaitsi saman kadun varressa kuin hotellini. Matkaa sinne oli alle kilometri, joka kuulosti sopivalta etäisyydeltä. Ensinnäkin en halunnut illalla kuljeskella yksin, vaikka Vilna turvallinen kaupunki onkin. Toisekseen en olisi edes jaksanut kävellä pidemmälle. Sen verran jalat olivat poikki päivän kävelystä.

En kuitenkaan päätynyt Da Antonioon, vaan löysin ennen sitä toisen italialaisen, jonne menin reippaasti sisään. Ravintola ei ollut täynnä, joten sain valita itse pöytäni. Paikassa oli yksi isompi seurue ja muutama pariskunta sekä minun jälkeeni viereiseen pöytään käveli toinen yksin syömään tuleva nainen. Pizza maistui hyvältä, mutta viini haisi ja maistui maakellarilta ja jäi juomatta. Olisi pitänyt valittaa, mutta tarjoilija ei puhunut englantia ja lasi maksoi vain neljä euroa.

Seuraavana päivänä menin lounaalle Da Antonioon ja se olikin enemmän fine-dining osastoa. Minut istutettiin ikkunan viereen pieneen yhden hengen pöytään, mistä ei ollut suoraa näköyhteyttä muihin pöytiin. Pasta oli hyvää, vaikkakin annos oli pieni. Viini maistui myös eikä maakellarin hajusta tai mausta onneksi ollut tietoakaan. Jos olisi ollut, tällä kertaa olisin valittanut.

Lähtisinkö uudelleen soolomatkalle?

Tämän ensimmäisen kokemuksen perusteella lähtisin ehdottomasti. Vaikka kohteena oli nyt helppo kaupunkiloma vajaan kahden tunnin lentomatkan päässä eikä mikään hurja viidakkoseikkailu maapallon toisella puolella, niin silti tunsin ylpeyttä siitä, että tein tämän matkan. Jostain pitää aloittaa ja ehkä niiden hurjempien soolomatkojen aika on myöhemmin.

Tiedän, että olisi ollut niin helppoa siinä Skyscanneria selaillessa vain todeta, että Vilna jääköön toiseen kertaan. Odottaa, että saan houkuteltua jonkun mukaani. Nyt tiedän, että jos matkakaveria ei mukaan löydy, niin sitten vaan yksin matkaan.

Ja mitä niihin kirjoihin ja lehtiin tuli, niin toin ne takaisin lähes lukemattomina. Vaikka hotellihuone ihan viihtyisä olikin, niin mielummin viihdyin kaupunkia katselemassa.

Oletko sinä ollut soolomatkalla?