Mount Everest Base Camp – Mong ja Phortse

Kahden Namche Bazaarissa vietetyn yön jälkeen oli aika jatkaa matkaa. Kello herätti seitsemältä ja tunnin päästä oli tarjolla aamiaista. Laitoin herätyksen aina tuntia ennen aamupalan alkamista, koska aamutoimissa ja tavaroiden pakkaamisessa meni aikaa. Kantajien matkaan menevät duffelikassit piti olla pakattuna ennen aamiaiselle menoa, koska kantajat lähtivät liikkeelle ennen meitä.

Vatsa oli hieman kipeä ja se huoletti. Onneksi kipu hellitti, kun päästiin liikkelle. Tarkoituksena oli vaeltaa Mongin kylään (4000 m). Reitti Namchesta nousi loivasti ylös. Kuljimme männikkömetsän halki, ja selkeän sään ansiosta näimme vilauksen Everestistä, Ama Dablamista ja Thamserkusta. Pidimme aamupäivällä pitkän teetauon ja nautimme maisemista sekä auringonpaisteesta.

Loppumatka tarjosi jälleen haastavaa nousua. Seurasimme matkan varrella kotkien lentoa sekä ujoja vuorikauriita, jotka varuillaan katselivat menoamme. Mongissa olimme klo 13 jälkeen. Auringonpaiste oli pois pyyhkäisty ja viimeiset metrit kuljimme sumun keskellä. Kun pääsimme majapaikkaan ei ikkunasta nähnyt muuta kuin nipin napin terassin kalusteet.

Söimme lounaan Mongissa. Se oli perinteisesti Dal bhatia. Korkeus oli alkanut vaikuttaa omaan ruokahaluun, eikä ruoka mennyt alas enää samalla tavalla kuin aikaisemmin. Energiaa piti kuitenkin jostain saada ja onneksi oli mukana paljon erilaisia snäcksejä, joita olin Suomesta pakannut mukaan. Majapaikoissa oli myös suklaapatukoita, sipsejä, hedelmiä ym. myynnissä. Valikoima vaihteli aika paljon ja mitä ylemmäksi menimme sitä vaatimattomampia ne olivat.

Saimme Tiinan kanssa kivan huoneen, joka ei ollut ihan jääkylmä. Aurinko oli lämmittänyt sitä aamusta ja siellä pystyi jopa oleilemaan jonkun aikaa ilman untuvatakkia. Huone oli muutenkin aika erikoinen, koska siellä oli yksi parisänky ja yksi kapeampi sänky. Minä sain parisängyn ja Tiinalle jäi kapeampi.

Illat olivat pitkiä, koska majoissa ei ollut oikein mitään tekemistä. Kuuntelin äänikirjaa ja järjestelin tavaroita. Illallisen molemmin puolin pelattiin usein pienellä porukalla ”Exploding kittens” -korttipeliä. Se oli minulle uusi tuttavuus, mutta todella hauska ja koukuttava.

Vuoristotautiin lääkettä ja seuraava kohde Phortse

Leveästä sängystä huolimatta nukuin todella huonosti. Aikaisemmilla vuoristovaelluksilla olen myös kärsinyt huonoista yöunista. Unettomuus on yksi vuoristotaudin oireista, ja opas suositteli, että aloittaisin Diamoxin (asetatsolamidi) puolikkaalla annoksella. Olimme ostaneet lääkettä Katmandun apteekista, ja sitä oli jokaisella mukana. Diamoxia käytetään vuoristotaudin ehkäisyyn ja hoitoon. Se ei estä vuoristotautia täysin, mutta voi lievittää oireita ja nopeuttaa akklimatisoitumista. Vaikka olen monella vuoristovaelluksella käynyt, en ole sitä aikaisemmin syönyt. Aloitin kuurin aamulla ja jäin odottamaan onko siitä apua.

Matka jatkui aamiaisen jälkeen Phortseen (3800 m). Laskeuduimme 200 m alaspäin ja päivä oli kaikista vaelluspäivistä lyhin. Matkaan meni vain kaksi tuntia. Majoituksen suhteen meidän hyvä tuuri Tiinan kanssa jatkui. Saimme huoneen, missä oli oma vessa. Se oli luksusta jos mikä!

Phortse – vuorikiipeilyn keskus

Koska olimme niin aikaisin perillä, meille jäi hyvin aikaa tutustua pieneen Phortsen kylään. Lounaan jälkeen lähdimme ”kylille”, mikä tarkoitti paria pientä kauppaa. Omat ostokseni olivat vaatimattomat. Mukaan tarttui vain wc-paperia, joka loppujen lopuksi ajautui kotiin avaamattomana.

Iltapäivä kului korttia pelaillen ja ”jakki-liveä” katsellen. Majatalon takapihalla oli yksinäinen jakki ja sen puuhia katselimme, kun muutakaan ajanvietettä ei ollut. Toisaalta oli ihanaa, kun kenenkään puhelin ei piipittänyt viestien merkiksi ja oli hiljaista.

Majatalon naapurissa oli kiipeilykeskus Khumbu Climbing Center, johon menimme tutustumaan sen avauduttua myöhemmin iltapäivällä. Keskus tarjoaa koulutusta sherpoille ja muille vuorikiipeilijöille. Kiipeilykeskus on perustettu vuonna 2003, ja siellä opetetaan teknistä kiipeilyä, vuoristoturvallisuutta, pelastustekniikoita, ensiapua ja englannin kieltä. Rakennuksessa toimii myös kirjasto sekä lääkintäklinikka. Kirjastossa olisi ollut vaikka mitä mielenkiintoisia kirjoja Nepalista, Everestistä ja vuorikiipeilystä yleensäkin. Kirjoja ei saanut kuitenkaan viedä kirjaston ulkopuolelle, joten selailimme niitä vain paikan päällä.

Ilallisen jälkeen majatalon pitäjä kertoi meille naapurissa sijaitsevasta museosta, jota hän haluaisi meille esitellä. Sovimme, että käymme siellä seuraavana aamuna ennen lähtöä. Kaveri kertoi, että hänen isänsä oli kiivennyt Everestille 13 kertaa sekä lukuisille muille yli 8000 m korkeille vuorille. Hän oli itsekin käynyt Everestillä pari kertaa. Naapurissa oleva museo esitteli muun muassa hänen isänsä vuorikiipeilyvarusteita vuosien varrelta sekä valokuvia National Geographicin tuotannosta, jossa he olivat olleet mukana. Siinä he asensivat Everestille sääaseman ja ottivat samalla näytteitä ikijäästä. Museo kuulosti todella kiinnostavalle ja onneksi meillä tulisi aamulla jäämään hetki aikaa tutustua siihen.

Happisaturaation mittaamista

Iltaisin (ja joskus tarvittaessa muulloinkin) meille tuli rutiiniksi mitata happisaturaatio. Sen avulla saimme selville veren happikylläisyyden eli kuinka suuri osa veren hemoglobiinista oli sitoutunut happeen. Mittaus tehtiin pulssioksimetrillä, joka oli pieni, sormenpäähän kiinnitettävä laite.

Miksi sitä sitten oli tärkeä mitata? Vuoristossa ilmanpaine laskee korkeuden kasvaessa eli keho saa vähemmän happea hengityksen kautta. Happisaturaation mittaus on nopea tapa seurata, millä korkeudella keho alkaa oireilla hapenpuutteesta. Kun merenpinnan tasolla happisaturaatio on 96-99 %, se saattoi olla 3000-4000 metrin korkeudessa 85-92 %. Mitä ylemmäksi menimme, sitä todennäköisempää oli, että happisaturaatio laski.

Matalasta happisaturaatiosta oli mahdollista ennakoida vuoristotaudin riskiä, mutta diagnoosia sen avulla ei voi tehdä. Yksittäistä alhaista lukemaa ei myöskään kannattanut pelästyä, vaan oli hyvä verrata sitä omaan oloon sekä muistella mitä lukemia oli edellisinä päivinä saanut.

Minulla happisaturaatio pyöri aika hyvissä lukemissa koko reissun ajan ja esimerkiksi Phortsessa se oli 91 %. Aikaisemmilla vuoristovaelluksilla vain Kilimanjarolla happisaturaatiota mitattiin ja sekin tapahtui ensimmäisen kerran vasta pari päivää ennen huiputusta.