Yö Mount Everest Base Campissa ja paluu Katmanduun

Lumihiutaleita satoi hiljalleen ja ympärillä oleva maisema peittyi harmaiden pilvien peittoon. Olimme juuri syöneet lounaan Gorakshepissa ja olimme matkalla reissun päätepisteeseen eli Everestin perusleiriin. Nousumetrejä oli edessä noin 200, mikä ei kuulostanut paljolta, mutta yli 5000 metrissä sen eteen sai tehdä töitä.

Alkumatka oli loivaa nousua ja pääosin tasaista. Reitti kulki Khumbu-jäätikön viertä, joka oli täynnä irtokiviä. Sorainen ja kivikkoinen maasto teki etenemisestä hitaan. Reitin loppupäässä oli pieni lasku ennen jäätikön ylitystä ja lopullista nousua perusleiriin.

Kun perusleirin keltaiset teltat alkoivat näkyä, huokaisin helpotuksesta. Vihdoinkin olisimme perillä, ja olin sinnitellyt tänne asti. Perusleirissä meillä oli kokki, joka valmisti illallisen sekä aamupalan. Hän oli meitä vastassa teen ja keksien kanssa. Ne maistuivat ja onnittelimme jo toisiamme, että tänne asti oli päästy. Hymyt hyytyivät nopeasti, kun kuulimme, ettemme olleet vielä perillä. Teltat olisivat noin puolen tunnin kävelymatkan päässä alueen toisella puolella.

Saimme teltoille tarpoessa aika hyvän käsityksen perusleirin laajuudesta. Se ei ollut mikään pieni telttakylä, vaan levittäytyi laajalle alueelle. Koska sesonki ei ollut vielä alkanut, paikalla oli lähinnä sherpoja, jotka kävivät laittamassa köysiä paikoilleen ja muuta taustahenkilökuntaa. Kiipeilijöitä ei vielä näkynyt kuin muutama. Vaeltajat eivät periaatteessa edes saisi yöpyä perusleirissä, mutta koska meidän paikallisella operaattorilla oli tulossa kiipeilyporukkaa Everestille, saimme lainata heidän telttoja.

Expedition Himalayan teltat tulivat vihdoin näkyville. Teltoista osa oli korkeammalla ja osa alempana lähellä vessatelttoja. Tiinan ja minun teltta oli lähellä vessoja, ja huokaisin helpotuksesta ettemme joutuneet kiipeämään ylempiin telttoihin. Sieltä olisi ollut hankalaa kulkea yöllä vessaan. Olin vuokrannut Gorakshepin majatalosta lämpimän peiton (1000 rupia eli noin 6 €). Vaikka minulla oli talvimakuupussi, en täysin luottanut että pärjäisin sillä. Peitto oli tuotu valmiiksi telttaan. Se näytti todella lämpimältä ja oli niin iso, että Tiinakin olisi mahtunut sen alle.

Miten perusleirissä hoidettiin vessassa käynnit?

Vessatelttoja oli kaksi: toinen pissaamiseen ja toinen isompaan hätään. Kaikkien piti käyttää telttoja eli miehetkään eivät saaneet pissailla minne sattuu. Pissateltta oli käytännössä vain teltta kivikon päällä. Kakkateltassa sen sijaan oli tynnyri, jonne tarpeet tehtiin. Se vaihdettiin sesonkiaikaan päivittäin uuteen ja täydet kuljetettiin alas pois vuorilta. Pohdimme pitkään miten kakkateltassa pitää toimia, koska pelkona oli humpsahtaa itsekin tynnyriin, kun missään ei näkynyt mitään mistä pitää kiinni. Lopulta ratkaisu löytyi telttojen putkista, josta sai tarvittaessa ottaa tukea.

Nepalilaisten uusi vuosi

Olimme perusleirissä nepalilaisten uuden vuoden aikaan. Heillä alkoi nyt vuosi 2082. Juhlaan on olemassa erilaisia rituaaleja, mutta kantajat ja oppaat juhlivat vuodenvaihtumista hyvän ruoan, juoman ja musiikin parissa. Meitäkin hemmoteltiin valkosipulikeitolla, pizzalla ja täytekakulla. Tarjolla olisi ollut myös paikallista rommia sekä olutta. Päätin jättää alkoholit juomatta, koska reissu ei vielä ollut lopussa. Meillä oli mukava ilta, vaikka osa porukasta oli sitkeän flunssan kourissa. Paksusta peitosta huolimatta teltassa oli yöllä kylmä, mutta sain kuitenkin nukuttua joten kuten.

Jos edellinen päivä oli ollut pilvinen ja sateinen, seuraava päivä oli aurinkoinen ja selkeä. Aamupalan jälkeen kävimme kävelyllä ja tutustuimme paikalliseen lääkäriasemaan. Siellä on kauden aikana 3–4 vapaaehtoista lääkäriä töissä. Paikat ovat haluttuja ja vapaaehtoisten jono on pitkä. Siellä on kuulemma ollut joskus myös suomalaisia lääkäreitä. Kausittain asemalla hoidetaan noin 400–650 potilasta, joista noin puolet on nepalilaisia (sherpa-oppaita ja muuta henkilöstöä). Tyypillisiä diagnooseja ovat vuoristotauti (AMS), yläkeuhkoinfektiot ja Khumbu‑yskä. Vakavimmissa tapauksissa, kuten esimerkiksi paleltumat, murtumat ja sydänongelmat, potilaat evakuoidaan helikopterilla sairaalahoitoon.

Pikkuhiljaa lähdimme kävelemään takaisinpäin. Pysähdyimme ”nähtävyyskivellä” ottamaan valokuvia. Maisemat olivat todella kauniita ja näimme Everestin eteläisen huipun. Pidimme Gorakshepissa teetauon ja lounasta söimme Lobuchessa. Sieltä oli vielä noin 1,5 tunnin matka Thuklaan (4600 m), jossa yövyimme.

Seuraavana aamuna hyvästelimme osan porukasta, koska ryhmästämme neljä henkilöä + suomalainen opas jatkoivat matkaa Lobuche Eastille. Heidän mukaan lähti myös muutama oppaamme. Olin kyllä todella onnellinen, ettei tarvinnut enää kiivetä eikä vaeltaa muualle kuin alaspäin. Meidän matkamme jatkui Pangbocheen (3900 m). Matkalla kävimme tutustumassa toiseen lääkäriasemaan Pherichessa.

Helikopterilla Luklaan

Seuraava päivä olikin omalta osaltani viimeinen vaelluspäivä, koska olin päättänyt lentää kopterilla Namchesta Luklaan. Se olisi pisin ja kenkkumaisin päivä. Olin nähnyt reitin ylöspäin tullessa enkä menettäisi mitään ottamalla rennommin. Omalta osaltani viimeisenä päivänä palasimme siis Namcheen. Matkalla vierailimme Tengbochen luostarissa. Se oli todella hieno paikka. Kuvia sieltä ei ole, koska sisällä ei saanut kuvata. Vaikka matka oli alaspäin, kuului siihen myös ylämäkiä. Olimme Namchessa puoli viiden maissa ja olo oli aika väsynyt.

Menomatkalla olin käynyt pesettämässä hiukset Namchessa kampaajalla ja päätin nauttia tästä palvelusta nytkin. Vaelluksen aikana hiuksia ei pesty ja oli ihanaa saada puhtaat hiukset. Seijan kanssa piipahdimme myös Namchen Irish Pubissa. Se taitaakin olla maailman korkeimmalla sijaitseva irlantilainen pubi. Olisi ollut kiva viettää siellä vaikka koko ilta, mutta illallinen odotti majatalossa ja oluiden jälkeen palasimme sinne.

Seuraavana aamuna kun muut nauttivat aamiaista, minä kiipesin puoli tuntia oppaan perässä paikkaan mistä kopteri tuli hakemaan. Sitä joutui odottamaan jonkun aikaa, mutta vihdoin tuli minun vuoroni. Lento ei kauaa kestänyt ja pian olin Luklassa. Tapasin siellä Aventuran toisen suomalaisporukan miehiä, jotka olivat odottaneet kopterikyytiä jo päivän. Luklasta ei niin vain lähdettykään pois. Sen sai myös meidän porukka kokea seuraavana päivänä, kun odotimme sään selkenemistä useita tunteja.

Päivä Luklassa sujui rauhallisesti. Nautin lounasta ja katselin lähteviä lentokoneita. Kävin kävelyllä ja selailin somea. Illalla muu porukka saapui ja he olivat ihan poikki. Päivä oli ollut rankka ja polku oli sateiden vuoksi ollut mutainen ja sinne oli muutama kaatunutkin. Kiitin onneani, että olin valinnut päivälle helpoimman tien. Annoimme oppaille ja kantajille tipit ja sen jälkeen nautimme illallista pitkän kaavan mukaan. Nyt kun ei tarvinnut enää miettiä seuraavan päivän vaellusta, uskalsi illallisella ottaa toisenkin oluen.

Seuraavana päivänä palasimme Katmanduun. Kuten edellä mainitsin, jouduimme odottamaan konetta pitkään ja kun vihdoin pääsimme lentämään Ramenchapiin, sen jälkeen meillä oli vielä edessä viiden tunnin bussimatka.

Kun vihdoin pääsimme Katmandun hotelliin, kello oli melkein yhdeksän illalla. Nautimme illallista hotellin kattoterassilla. Ihaninta oli lämpö (ei enää kylmän kolkkoja huoneita), päästiin suihkuun (good bye savett-pesut) ja lakanoiden väliin nukkumaan (hyvästit myös makuupussille).

Mount Everest Base Camp -vaellus oli ikimuistoinen henkeäsalpaavine maisemineen. Se oli myös fyysistä kuntoa ja henkistä kanttia vaativa reissu, jonka aikana tunteet ja mielialat menivät ylösalas vuoristoradan lailla. Suosittelen kaikille, jotka haluavat haastaa itseään upeissa vuoristomaisemissa!