Kuolleen naisen solan ylitys

Ensimmäinen yö teltassa 2800 metrin korkeudessa Inkapolun varressa, Perussa meni hyvin. Edellinen päivä oli ollut sen verran pitkä aikaisine herätyksineen, ettei unta tarvinnut illalla juuri odotella.

Havahduimme Virvan kanssa, kun kantajat toivat meille höyryävät kupit kokateetä teltan ovensuuhun sekä lämmintä vettä ja saippuaa kasvojen pesuun. Kokateen uskotaan lieventävän vuoristotaudin oireita ja sen vuoksi sitä tarjoiltiin koko reissun ajan joka paikassa. Myös kokalehtien pureskelu oli suosittua. Minusta ne maistuivat lähinnä saunavihdalta enkä tiedä oliko niistä juurikaan mitään apua.

Aamutoimista piti selviytyä ripeästi, koska teltan piti olla tyhjä ennen aamiaiselle menoa. Kantajat pääsivät näin heti purkamaan ja pakkaamaan ne.

Kuolleen naisen sola – Inkapolun korkein kohta

Edellisenä päivänä oli ollut pilvistä ja sateista. Tänään oli onneksi vain pilvistä, kun aamupalan jälkeen reput selässä lähdimme kohti Warmiwañusqaa eli ”Kuolleen naisen solaa”, joka on Inkapolun korkein kohta 4200 m.

Päivästä oli tulossa koko vaelluksen rankin, koska solan huipulle nousu oli jyrkkä. Maisemat olivat kuitenkin niin upeat, että niiden takia jaksoi ponnistella eteenpäin. Etenimme hitaasti ja pysähtelimme ottamaan valokuvia.

Reitti pujotteli kauniin metsän – jota kutsuimme satumetsäksi –  ja solisevien purojen läpi. Porukkamme hajaantui reitin edetessä, ja meitä oli kolme, jotka kulkivat edellä muiden tullessa hieman jäljempänä. Tärkeää oli, että jokainen meni sellaista vauhtia, joka tuntui hyvältä.

Kuolleen naisen solan nousu oli todella rankka ja kiviportailla nojaisi vaellussauvoihin monia uupuneita vaeltajia. Mekin pidimme lepotauon aina muutaman askeleen jälkeen. Kivirappusten nousu muutenkin ohuessa ilmanalassa hengästytti.

Kun pääsimme vihdoin ja viimein ylös, otimme nopeasti valokuvat ja lisäsimme vaatetta päälle. Opas oli meitä varoitellut, että solan päällä aikamoinen puhuri ja kaikki lämpimät vaatteet kannattaa ottaa käyttöön. Opas ei varoitellut suotta, tuuli oli jäätävän kylmä ja sen lisäksi alkoi ripotella vettä.

Solan jälkeen alkoi laskeutuminen kohti laaksoa. Solaan nousu oli ollut minulle kohtuullisen helppoa, vaikka hieman hengästyttikin, mutta alaspäin laskeutuminen oli hitaampaa. Sanoin muille, että menisivät omaa tahtia ja minä tulisin perässä. Muu porukka oli kuitenkin vielä meidän takanamme oppaan kanssa.

Jyrkät ja märät kiviraput olivat liukkaat ja kerran pyllähdin siellä nurin. Polulla ei tietenkään ollut kaiteita, joten kieli keskellä suuta sai laskeutua. Matkan varrella oli yksi kantajista (ei meidän ryhmästä) istumassa kivellä ja hänellä oli jalka veressä. Hän oli kaatunut märillä kiviportailla. Yritin heikolla espanjalla kysyä häneltä, voinko olla avuksi, mutta en ymmärtänyt hänen vastauksestaan, mitä hän olisi halunnut minun tekevän. Myöhemmin näin hänet leiripaikalla, joten urheasti hän oli sieltä pois taivaltanut.

 

Leiri Pacaymayussa ja synttärijuhlat

Matka solan huipulta alas leiripaikalle Pacaymayuun (3636 m) kesti 1,5 tuntia. Reidet ja pohkeet olivat maitohapolla ja huusivat hoosiannaa, kuin vihdoin olin perillä.

Leiripaikka sijaitsi joen varrella kauniiden maisemien ympäröimänä. Sadekin loppui sopivasti ja aurinko pilkahteli pilvien lomasta. Kantajat olivat laittaneet teltat sekä messiteltan pystyyn ja siellä odottelimme, että muukin porukka pääsisi perille.

Viideltä oli ”Tea time – happy hour”, jolloin teen lisäksi oli tarjolla keksejä ja popcorneja. Kokki loihti meille myös kuumat kaakaot ja joku kaivoi rommipullon kassista ja lirautti kaakaon sekaan pienen tilkan lämmikettä.

Illalla vietimme leirissa syntymäpäiväjuhlia. Etta – yksi ryhmämme naisista – täytti 60 vuotta. Kokilla oli ollut kakkutarpeet mukana ja niinpä messitelttaan kannettiin täytekakku. Olimme suut auki hämmästyksestä, että miten hän niissä olosuhteissa on voinut kakun tehdä, mutta mikään ei näköjään ollut mahdotonta näille kavereille. Hymyssä suin pistelimme kakkua poskeen ja ai että se maistui hyvälle.

Kantajien esittely ja kummitusjuttuja

Illalla ohjelmassa oli myös kantajien esittely. He kertoivat nimensä, ikänsä sekä mitä tekevät työkseen kantajan hommien lisäksi. Vaellukset kun eivät heitä ympäri vuoden työllistä. Suurin osa heistä paljastui maanviljelijöiksi. Me esittelimme sen jälkeen itsemme. Pääopas toimi tulkkina puolin ja toisin, koska yhteistä kieltä meillä ei kantajien kanssa ollut. Heistä ei juuri kukaan osannut englantia ja oma espanjan kielen taito oli sen verran alkeiden tasolla, ettei kunnon keskusteluja sillä kielitaidolla saanut aikaiseksi.

Yöstä oli tulossa kylmä ja meitä kehotettiin laittamaan enemmän vaatetta päälle kuin edellisenä yönä. Lisäksi opas varoitteli, ettei yöllä saa mennä teltan ulkopuolelle, vaikka mikä olisi. Kuulosti pelottavalta, mutta hänen kertomiensa kummitusjuttujen jälkeen jätimme tämän varoituksen omaan arvoonsa ja lähinnä naureskelimme koko asialle. Jostain syystä pysyimme yöllä tiiviisti teltassa eikä edes yöllistä wc-reissua tullut tehtyä.

Saattaisit olla kiinnostunut myös:

Inkapolku-vaellus alkaa
Vesisadetta ja jyrkkiä kiviportaita Inkapolulla
Vihdoin Machu Picchulla

Blogiani voi seurata myös Facebookissa, Instagramissa ja Blogit.fi:ssä.