Päivä Titicaca-järvellä

Siinä se nyt on! Etelä-Amerikan suurin ja samalla maailman korkeimmalla (3821 m) sijaitsevin järvi, jossa on merenkulkua – Titicaca-järvi.

Olimme aamulla lähteneet taas tuttuun tapaan varhain liikkeelle ja tulimme bussilla hotellista satamaan, jossa hyppäsimme laivaan. Päivästä oli tulossa jännittävä. Vierailisimme ensin Uros-intiaanien kelluvalla kaislasaarella ja sen jälkeen siirtyisimme Amantani-saarelle, jossa yöpyisimme paikallisen perheen luona.

Uros-saaret Titicaca järven suosituin nähtävyys

Los Uros eli Uros-saaret on Titicaca-järven ja koko Perun suosituimpia nähtävyyksiä. Saaret on tehty kelluvista totoro-kaisloista ja ne syntyivät, kun paikalliset pakenivat aikoinaan inkojen hyökkäyksiä. Nykyisinkin saarilla asuu noin 300 henkeä.

Kaislasaaret hajoavat pohjasta, mutta niiden pintaan lisätään uutta kaislaa noin kahden viikon välein, jotteivat ne uppoa. Yhdellä saarella asuu yksi perhe tai perheyhdyskunta. Saaria on monen kokoisia. Pienillä saarilla on vain muutama asuinrakennus ja isoilla, jalkapallokentän kokoisilla on kaisloista rakennettuja asumuksia enemmän.

Alkeellista elämää saarilla

Meillä oli saarireissulla mukana paikallinen opas, joka kertoi saarien synnystä sekä ihmisten elämästä siellä. Vessoja tai suihkuja ei ole ja sähköä saadaan rajallinen määrä aurinkopaneleiden kautta. Saaren asukkaat elävät hyvin alkeellisissa oloissa. Lähin koulu löytyy viereiseltä saarelta. Siellä lapset voivat opiskella alakoulun verran, mutta sen jälkeen koulun käynti siirtyy mantereen puolelle, Punoon.

Elannon asukkaat saavat nykyisin turismista sekä käsitöiden myynnistä. Aikaisemmin se tuli kalastuksesta. Kaislasaaria on Titicaca-järvellä useita kymmeniä, mutta kaikille saarille ei turisteja päästetä. Osa perheistä haluaa elää omassa rauhassa, ilman turistivirtoja.

Opastuksen jälkeen meille esiteltiin käsitöitä ja niitä sai ostaa kotiin tuliaisiksi. Halukkailla oli myös mahdollisuus pukeutua kauniin värikkäisiin vaatteisiin, joita Uros-saarten naiset käyttivät. Ennen saarilta lähtöä naiset lauloivat meille. Opas kertoi, että laulut osataan monilla kielillä, muun muassa espanjaksi, englanniksi ja saksaksi. Suomen kieli ei kuitenkaan kuulunut valikoimaan, joten saimme kuulla laulut muilla kielillä.

Amantani-saarelle perhemajoitukseen

Kaislaveneen kyydissä pääsimme saareen, josta laiva haki meidät ja lähdimme kohti Amantani-saarta. Venematka sinne kesti kolme tuntia. Perillä söimme lounaan ja sen jälkeen meidät jaettiin kolmeen ryhmään. Pienemmissä ryhmissä majoituimme paikallisten perheiden luokse.

Amantani-saarella asuu noin 5000 ihmistä, joista suurin osa majoittaa vieraita kotiinsa. Meidän viisihenkinen ryhmä majoittui Floran kotiin. Hänellä oli pieni viehättävä talo, jossa sisäkatto oli tehty kaisloista ja huoneista oli hieno näköala järvelle.  Floran puolisoa emme nähneet, mutta sen sijaan hänen 5-vuotias tyttärensä Madeleine oli kovasti kiinnostunut seurastamme.

Harjoitusvaellus 4100 metriin

Amantani-saari oli kovin hiljainen, koska siellä ei ollut autoja tai muitakaan moottorilla käyviä ajoneuvoja. Kotieläimiä löytyi, paitsi ei koiria. Sähköä oli myös rajallisesti.

Iltapäivällä meillä oli mahdollisuus tehdä harjoitusvaellus saaren toiseksi korkeimmalle huipulle 4100 metriin. Aloimme lähestymään matkaohjelmassa Inkapolku-vaellusta, joten pieni treeni oli paikallaan monen bussissa istutun päivän jälkeen.

Meidän ”perhekunnasta” Markus ja minä lähdimme vaellukselle muiden jäädessä viettämään aikaa Floran talolle. Nousu meni melko mukavasti – hengästytti tottakai – mutta perille pääsimme kuvaamaan auringonlaskua. Yritimme pitää kiirettä paluumatkalla, jottei olisi tarvinnut tehdä matkaa pimeässä, mutta emme siinä ihan onnistuneet. Otsalamput piti kaivaa repusta esiin, jotta näki kulkea loppumatkan.

Iltajuhlat paikallisten kanssa

Illallisen söimme Floran kanssa hänen keittiössään. Flora puhui vain espanjaa ja minä olin meidän porukasta ainoa, joka osasi sitä edes auttavasti. Kovin syvällisiä keskusteluja emme siis saaneet aikaiseksi. Sen verran sain selville, että pihassa meteliä pitävän aasin nimi oli Betsy.

Illalla meille järjestettiin Inca Party. Pukeuduimme paikallisiin kansallisasuihin Madeleinen avustuksella. Paikallinen kyläbändi vastasi musiikista  ja meitä tanssitettiin nuotion ympärillä pimeässä illassa. Olihan se melkoinen kokemus. Puoli kymmenen aikaan luovutimme, kun väsymys otti vallan ja hipsimme takaisin Floran talolle omiin huoneisiin vällyjen alle.

Saattaisit olla kiinnostunut myös:

Hiljainen Lima ja lumihuippujen ympäröimä Arequipa
Andienkondorien lentonäytös Colca kanjonilla
Taquile-saaren neulovat miehet