Vihdoin Machu Picchulla

Inkapolku -vaelluksen viimeisenä aamuna kello herätti teltassa puoli neljältä. Pakkasimme tavarat taskulampun valossa ja aamupalan jälkeen laskeuduimme noin 200 m portille odottamaan pääsyä loppureitille. Tietysti alkoi taas sataa, mutta onneksi se loppui sen tunnin aikana, jonka jonossa vietimme.  Jono kasvoi takanamme ja pian meitä oli useampi ryhmä valmiina aloittamaan kilpajuoksun kohti Aurinkoporttia. Kun päivä alkoi valjeta ja portti avattiin, alkoi viimeinen 6 kilometrin patikointi. Me etenimme ripeää tahtia, mutta emme kuitenkaan juosseet niinkuin kiireisimmät tekivät. Kapealla polulla ohittelu oli melko uhkarohkeaa, koska kaiteita ei ollut ja toisella puolella oli jyrkkä pudotus alas. Opas olikin neuvonut meitä väistämään aina vuorenseinämän puolelle, jolloin ei ollut sitä vaaraa, että joku vahingossa tönäisisi alas. Sen takia reitille ei nykyisin enää päässyt pimeällä kuten joskus ennen vanhaan. Silloin oli tainnut ohitustilanteissa tapahtua kuolemaan johtaneita onnettomuuksia.

Reitillä mentiin polkua ylös ja alas. Mieleen jäi jyrkät kiviportaat, jotka kiipesimme ylös. Jyrkkyysaste oli melkein samaa luokkaa kuin olisimme kiivenneet tikapuita. Piti tosissaan olla kieli keskellä suuta, ettei jalka lipeä. Turvallisuussyistä portaisiin pääsi maksimissaan kaksi henkilöä kerrallaan.

Machu Picchu alkoi lähestyä ja ensimmäiset kuvat napsimme Inti Punkulla eli Aurinkoportilla. Kuulimme oppaalta myös yhden teorian, mistä Aurinkoportin nimi tulee. Inkat olivat maanviljelijöitä ja heille oli tietysti tärkeää tietää, mikä vuodenaika kulloinkin oli. Talvi- ja kesäpäivän seisauksien aikaan auringon noustessa sen ensimmäinen säde osuu Aurinkoportista sisään sekä alhaalla Machu Picchussa olevaan Aurinkotemppelin alttariin. Siitä tiedettiin missä vaiheessa vuotta mentiin. Inkat eivät tiettävästi tunteneet numeroita tai käyttäneet kirjoitettua kieltä.

Sää oli kirkastunut ja näimme Aurinkoportilta Machu Picchun ja sitä ympäröivät huiput koko komeudessaan ensimmäistä kertaa. Tuntui ihan uskomattomalta, että tässä sitä nyt ollaan. Monista valokuvista tuttu maisema oli edessämme. Aurinkoportilta oli vielä vähän matkaa Machu Picchulle ja kun vihdoin olimme perillä, sää oli muuttunut todella lämpimäksi. T-paidassa tarkeni hyvin ja sadevaatteet + takin sai laittaa jo reppuun. Tapasimme siellä myös ne ryhmämme jäsenet, jotka eivät olleet vaelluksella mukana. Opas veti sen jälkeen parin tunnin esittelykierroksen.

Machu Picchu

Hiram Bingham löysi Machu Picchun vuonna 1911 ja paikka on ollut suuri mysteeri siitä asti. Pikkukaupungin käyttötarkoituksesta ei myöskään ole täyttä varmuutta. Machu Picchu sijaitsee 2430 metrin korkeudessa Andien vuoristossa noin 70 kilometrin päässä Cuscosta. Sijaintinsa vuoksi se jäi piiloon myös espanjalaisilta konkistadoreilta. Yksi suosituista teorioista kertoo, että paikka rakennettiin inkakuningas Pachacutecin lomapalatsiksi ja se hylättiin espanjalaisten saavuttua Peruun vuonna 1532.

Machu Picchu on yksi Etelä-Amerikan tärkeimmistä arkeologisista keskuksista. Se on Perun suosituin turistikohde ja Unescon maailmanperintökohde. Vuosittain siellä käy jo yli miljoona turistia. Kävijämäärät ovat paisuneet vuosien varrella ja niitä on pyritty rajoittamaan siten, että päivittäin vain 2500 turistia pääsee Machu Picchulle ja Inkapolulle 500. Machu Picchun alue on todella laaja ja osa kohteista vaatii kiipeämistä jyrkkiä portaita pitkin. Paikkaa ei suositella liikuntarajoitteisille tästä syystä. Liput tulee hankkia etukäteen, koska paikan päältä niitä ei voi ostaa.

Miten Machu Picchulle pääsee?

Jos ei halua vaeltaa Machu Picchulle Inkapolkua pitkin, voi ottaa junan Ollantaytambosta. Junamatka kestää noin kaksi tuntia ja se kulkee päivittäin 6.00 – 19.00. Junaliput voi ostaa Ollantaytambon asemalta, mutta suositeltavaa on hankkia ne etukäteen netistä. Pääteasema on Aguas Calientes, josta Machu Picchulle pääsee joko bussikuljetuksella tai kävelemällä.

Cuscosta on myös suora junayhteys Aguas Calientesiin. Matka kestää noin kolme tuntia.

Oppaan vetämän kierroksen jälkeen oli omaa aikaa ja ystäväni kanssa kiertelimme ympäriinsä raunioilla ja räpsimme valokuvia. Wayna Picchulle, Machu Picchun ylle kohoavalle vuorelle, emme päässeet, koska liput sinne olisi pitänyt ostaa viikkoja aikaisemmin. Huipulle päästetään päivittäin vain 400 turistia; 200 aikaisin aamulla ja 200 aamupäivällä. Kiipeäminen vuoren huipulle kestää kuulemma 1,5 tuntia ja portaat ovat paikoitellen todella kapeat ja jyrkät. Minua ei harmittanut yhtään, että Wayna Picchu jäi kokematta. Neljä päivää oli jo kiipeilty ihan riittävästi ja sääkin oli sen verran lämmin, että mielellään otti jo rennosti.

Kun olimme mielestämme nähneet raunioita riittävästi, lähdimme bussilla Aquas Calientesin pikkukylään. Kävimme pizzalla ja oluella ja pikkuhiljaa muitakin ryhmämme jäseniä alkoi valua paikalle. Teimme vielä pieniä ostoksia kylässä ja sen jälkeen koko porukka hyppäsi legendaarisen PeruRail-junan kyytiin kohti Olantaytamboota. Junamatka oli hauska kokemus. Ensin meille tarjoiltiin pienet snacksit, jonka jälkeen pelle tuli viihdyttämään matkustajia. Pellen poistuttua takavasemmalle, alkoi muotinäytös inkapopin tahtiin. Muotinäytöksen vaatteet oli tehty alpakan villasta ja niitä olisi saanut halutessaan ostaa. Kauniita vaatteita, mutta melko kalliita. Junan isoista katto- ja sivuikkunoista oli myös mukava katsella ohikiitäviä maisemia. Olantaytamboossa hyppäsimme taas bussin kyytiin ja noin kahden tunnin kuluttua olimme Cuscossa.

Päivä oli ollut pitkä aikaisine herätyksineen, joten emme jaksaneet lähteä edes ulos syömään. Tilasimme ystäväni kanssa huonepalvelusta voileivät iltapalaksi. Pakkasimme tavaroita, koska huomenna alkaisi kotimatka. Ja mikä ihaninta – monen päivän telttailun jälkeen pääsi lämpimän suihkun alle sekä mukavan pehmeään sänkyyn, lakanoiden väliin nukkumaan. Nyt osasi taas arvostaa niitä elämän perusasioita.

Saattaisit olla kiinnostunut myös:

Inkapolku-vaellus alkaa
Kuolleen naisen solan ylitys
Vesisadetta ja jyrkkiä kiviportaita Inkapolulla

Blogiani voi seurata myös Facebookissa, Instagramissa ja Blogit.fi:ssä.