Kairessuo-Mieliäissuo luontopolku – pitkospuita värikkäällä suolla

Metsässä kävely rentouttaa ja poistaa stressiä – useimmiten se on näin, mutta joskus luonnossa liikkuminenkaan ei auta, jos päässä pyörii liikaa asioita. Minulle kävi juuri näin, kun eräänä sunnuntai-iltapäivänä ajelin Orimattilaan Kairessuo-Mieliäissuo luontopolun lähtöpaikalle. Vielä siinä vaiheessa ajatusten sekamelska ei haitannut.

Luontopolun alkuun oli onneksi hyvät opasteet, varmaan parhaimmat mitä olen puoleen vuoteen nähnyt. Perillä odotti pieni parkkipaikka, joka oli täynnä. Tähyilin toisella puolella olevalle metsätielle, jonka varressa oli myös autoja. Sain omani juuri parkkeerattua sinne, kun huomasin että parkkipaikalta lähti auto ja siellä joku viittilöi minulle osoittaen tyhjää paikkaa. Vilkutin kiitokseksi ja käänsin autoni sinne. Olisin halunnut kiittää pariskuntaa, joka minulle paikkaa näytti, mutta he olivat ehtineet kadota metsän siimekseen ennenkuin pääsin autosta ulos.

Kairessuo-Mieliäissuo luontopolku

Kairessuo-Mieliäissuo luontopolku kiertää kahdella suolla ja reitin varrella on useita pitkospuita. Reitin pituus on noin 3,5 kilometriä ja se on rengasreitti. Ainoastaan lyhyt siirtymäpolku reitille on sama mennessä ja tullessa. Kiitin itseäni hyvästä kenkävalinnasta jo siirtymäpolulla, koska edellispäivän runsaiden sateiden vuoksi siellä oli isoja vesilammikoita. Lenkkareilla sinne ei olisi ollut mitään asiaa. Olin etukäteen lukenut, että reitillä saattaa kengät kastua, mutta en osannut arvata, että niin voisi käydä jo alkumatkasta.

Metsäpolun jälkeen siirryin reitille, joka myötäili suon reunaa. Reitti oli merkitty keltaisilla tassunjäljillä, joten eksymisvaaraa ei ollut.

Rauhallinen luontopolku

Vaikka parkkipaikalla olikin useampi auto, en aluksi nähnyt polulla ketään vaan sain kävellä omassa rauhassa. Suon toiselta puolelta kuului jossain välissä lasten ääniä ja kuulosti siltä kuin siellä olisi isompikin porukka. Myöhemmin kohtasinkin tämän perheen, mutta ison lapsilauman sijaan jälkikasvua oli vain kaksi. Yksi pariskunta käveli alkumatkasta minua vastaan ja katseeni kiinnittyi miehen pitkävartisiin kumisaappaisiin. Mielessä välähti ajatus omista kumppareista ja pohdin olisiko sittenkin pitänyt laittaa ne jalkaan. En kuitenkaan tykkää niillä pitkiä matkoja kävellä ja sen vuoksi olin päätynyt vaelluskenkiin. Myöhemmin takaani kuului ääniä ja jonkun ajan kuluttua toinen pariskunta ohitti minut, kun hääräilin kameran kanssa suota kuvailemassa. Muuten reitillä oli rauhallista ja ainoat äänet kuuluivat läheiseltä autotieltä.

Vaikka marraskuu oli jo pitkällä, suo oli edelleen kauniin oranssinvärinen. Unohduin tuijottelemaan sitä pitkäksi aikaa ja huomasin samalla, että ajatuksiin kiemurteli tekemättömien töiden lista. Mistä ne nyt siihen putkahti? Yleensä luonnossa ei työt eikä muut velvollisuudet paina, mutta nyt en saanut pidettyä ajatuksia kurissa. Edellinen viikko oli ollut kiireinen niin töiden kuin opintojen parissa ja stressikäyrä oli ollut korkealla. Nyt se kaikki alkoi näköjään purkaantumaan keskellä suomaisemaa. Damn!

Jos pitkospuille haluat mennä nyt, takuulla kastelet kenkäsi..

Matka jatkui pitkospuita pitkin. Tulin aukealle, jossa pitkospuut olivat lähes kokonaan veden alla. Mietin mitä tehdä. Pitäisikö jatkaa matkaa vai kääntyä takaisin? Kengät olisivat umpimärät, jos jatkaisin eteenpäin. En halunnut luovuttaa ja astuin varovasti pitkospuille. Pelkäsin, että ne ovat liukkaat ja humpsahdan kokonaan veteen.

Varovasti etenin ja tunsin miten vesi imeytyi kenkiin. Vaikka gore-tex-kengät ovat vedenpitävät, ei niitä ole tarkoitettu kokonaan sinne uitettavaksi. Kun olin päässyt pitkospuiden toiseen päähän ja katsoin taakseni, näin vilauksen takana kulkevasta pariskunnasta. Heidän kasvoillaan häilähti hämmästynyt ilme kun he näkivät veden vallassa olevan reitin. En jäänyt katsomaan miten he siitä suoriutuivat vaan jatkoin matkaa ja pian olin reitin puolivälissä, jossa noustiin kallion päälle. Siellä odotti kutsuvan näköisenä penkki, jolla olisi ollut varmasti mukava istuskella ja syödä vaikka eväitä. Minulla ei ollut niitä mukana ja päätin jatkaa matkaa, että selviytyisin takaisin kotiin ennen hämärän tuloa.

Luonnon oma temppurata

Mieliäissuolla matkan tekoa hidasti kaatuneet puut. Niitä oli pitkin ja poikin. Puita piti ylittää ja alittaa, että pääsi jatkamaan matkaa. Varsinainen luonnon oma temppurata!

Kun luulin päässeeni pahimman yli, eteeni tuli mutavelliä täynnä oleva polku, jossa puu poikineen oli nurin. Epätoivoisena yritin kiertää pahimman mudan polun reunaa pitkin, mutta tietysti horjahdin ja jouduin astumaan märkään velliin pysyäkseni pystyssä. Siinä vaiheessa alkoi keljuttamaan oikein kunnolla. Kirosin mielessäni koko reitin.

Mieliäissuolla on myös korkea lintutorni, josta on kuulemma hienot näköalat suolle. Sinne päästäkseen täytyy kävellä reitiltä hieman sivuun pitkospuita pitkin. Pohdin mitä teen lintutornin kanssa. Kävelin jo pienen matkan sitä kohti, mutta lopulta luovutin. Olin kiivennyt muutama viikko sitten Luhdanjoen lintutorniin ja nyt huomasin, ettei suolla oleva lintutorni kiinnostanut niin paljon, että olisin jaksanut sinne mennä. Vaikka olin hetkeä aikaisemmin miettinyt, etten tule tälle reitille enää koskaan, ajatukseni kiitivät jo kevääseen, jolloin lintutornista voisi olla hauska seurailla lintujen kevätmuuttopuuhia.

Edessä oli vielä yhdet pitkospuut, jotka eivät onneksi lojuneet veden alla. Sen jälkeen reitti kaarsi metsän siimekseen ja kohti lähtöpaikkaa. Vaikka omat fiilikset vaihtelivat reitin varrella, voin sitä silti suositella sunnuntaireippailuksi. Lintubongarit viihtyvät varmasti myös suomaisemissa sekä lintutornissa. Ehkä minäkin kiipeän sinne seuraavalla kerralla.

Kairessuo-Mieliäissuon luontopolku, Koskustentie 531, Orimattila