Pamir Highway – automatkalla Tadžikistanissa

Kahden Dushanbessa vietetyn päivän jälkeen oli aika lähteä tutustumaan Tadžikistanin länsi- ja eteläosiin. Koska suurimmaksi osaksi kuljimme huonokuntoisia pikkuteitä pitkin, iso bussi jäi Dushanbeen ja meidät jaettiin pikkubusseihin, joihin mahtui kuskin lisäksi neljä henkilöä + matkatavaroita.

Alkumatka oli asfaltilla päällystettyä tietä. Kuski laittoi soimaan paikallista musiikkia, ja tien varrella käyskenteli lehmiä. Katselimme uteliaina ikkunasta maiseman muutosta Dushanbeen jäädessä taakse. Pikkuhiljaa tien kunto muuttui, ja hiekkatie kapeni kapenemistaan.

Mikä on Pamir Highway?

Pamir Highway eli M41-tie on yksi maailman korkeimmista vuoristoteistä. Se kulkee Keski-Aasiassa, pääasiassa Tadžikistanin ja Kirgisian alueilla, ja yhdistää Dushanben Oshiin, joka on Kirgisian toiseksi suurin kaupunki. Tien kokonaispituus on noin 1200 kilometriä, ja se ylittää korkeimmillaan yli 4600 metrin korkeuden.

Pamir Highway on osa historiallista Silkkitietä, mikä on ollut strategisesti tärkeä reitti jo vuosisatojen ajan. Tietä rakennettiin ja parannettiin neuvostoaikana 1930-luvulla, ja sen varrella on edelleen jälkiä siltä ajalta.

Meidän ensimmäisen ajopäivän reitti kulki Dusanbesta Kalai-Khumbiin. Google Mapsin mukaan 350 kilometrin matkaa menee reilut 8 tuntia. Meillä meni tuohon matkaan taukoineen yhteensä 12 tuntia.

Lampaita, lampaita ja vielä kerran lampaita

Maisemat muuttuivat karuimmiksi ja vähän väliä jouduimme pysähtymään isojen lammaslaumojen tieltä. Jos olin Uudessa-Seelannissa luullut näkeväni paljon lampaita, ei se ollut mitään tähän verrattuna. Lampaita vaan vyöryi mutkan takaa ja ne tukkivat koko maantien, niin ettei yksikään auto päässyt liikkumaan. Lammaspaimenet joko kävelivät tai kulkivat ratsain. Mukana seurasi lammaskoiria ja aaseja, joiden selkään oli laitettu isot kantamukset. Olihan tätä kulkuetta aluksi ihan viihdyttävää seurata. Mutta kun päivän kymmenes lammaslauma tuli näkyviin, ”olisi itkettänyt jos ei olisi naurattanut”.

Ensimmäinen pidempi jalottelutauko meillä oli Karateginin laaksossa lähellä Garmin kaupunkia. Tuntui hyvältä päästä oikomaan jalkoja pitkän istumisen jälkeen, ja oli totta kai kiva katsella maisemia muutenkin kuin auton ikkunan läpi. Olimme saaneet jo tuntumaa miltä kuoppainen vuoristotie tuntui, mutta pahempaa oli luvassa. Sisuskalut heittivät volttia, kun etenimme perunapeltoa muistuttavaa tietä.

Tauon jälkeen matka jatkui ja maisemiat oli huikeat. Ne vaihtelivat jyrkistä vuoristomaisemista karuun, kiviseen aavikkomaastoon. Pamir Highwayn varrella on useita pieniä kyliä ja kaupunkeja, kuten Kalai-Khumb, jonne olimme menossa. Alue on erittäin harvaan asuttua, ja rajallisen infran vuoksi on hyvä selvittää etukäteen reitti ja ottaa mieluummin kokenut kuski rattiin, kun lähteä itse suhaamaan vuoristoteille.

Pysähdyimme myöhäiselle lounaalle ravintolaan, jonka asiakaskunta näytti koostuvan paikallisista poliiseista ja virkamiehistä. Nautimme keittoa ja pilahvia. Sen jälkeen matka jatkui kiharaista vuoristotietä pitkin.

Hitaammillaan etenimme noin 20 kilometriä tunnissa. Pompotuksen olisi vielä kestänyt, mutta kauhukerrointa nostatti jyrkät pudotukset hiekkatien reunalla. Auton renkaat tuntuivat olevan vain senttien päässä. Yksikin virheliike ratissa ja syöksyisimme tieltä. Meillä oli onneksi kokeneet kuskit ratissa, mutta silti pelotti, että hiekkatien reuna murenee painavan auton alla ja humpsahdamme alas. Kun alhaalla kiemurteli joki, lohdutimme itseämme, ettei sinne putoaminen satu niin paljon.

Kapean ja mutkaisen tien lisäksi saimme todistaaa älyttömiä ohituksia ja läheltä piti -tilanteita. Onneksi istuin takapenkillä enkä nähnyt kaikista hurjempia tapauksia. Vaikka päivä oli aikamoista pompotusta, oli se kuitenkin yksi hauskimmista koko reissulla. Porukalla riitti hauskoja tarinoita ja vitsejä kerrottavaksi ja kun pahimpaan pelkoon sai viskihörpyn, nimesin päivän ”Vitsejä ja viskiä”.

Majoituimme Kalai-Khumbissa Karon Palace -hotelliin. Se sijaitsee noin 1200 metrin korkeudessa keskellä henkeäsalpaavan kauniita Pamir-vuoristoja. Olin odottanut jotain todella vaatimatonta majoitusta, mutta yllätykseksi vastassa olikin moderni ja todella siisti hotelli. Ennen majoittumista söimme illallisen hotellin lähellä olevassa ravintolassa.

Afganistanin rajaa pitkin kohti Bokhtaria

Seuraavana aamuna matka jatkui kohti Bokhtaria, joka sijaitsee Vakhsh-joen varrella. Se on yksi Tadžikistanin merkittävimmistä kaupungeista, vaikka onkin pienempi kuin pääkaupunki Dushanbe. Bokhtar tunnettiin aiemmin nimellä Qurgonteppa, mutta vuonna 2018 sen nimi muutettiin virallisesti Bokhtariksi.

Teiden kunto olisi kuulemma parempi kuin edellisenä päivänä, ja sitä se onneksi olikin. Alkumatkasta ajoimme joen viertä pitkin ja sen toisella puolella oli Afganistan. Maisemat näyttivät samanlaisilta eikä maan rajan vaihtumista erottanut mitenkään ellei sitä olisi tiennyt.

Pysähdyimme lounaalle Kulobin kaupunkiin. Ruoka nautittiin mahtipontisessa kristallikruunuilla koristellussa kabinetissa. Alkuruoaksi saimme perinteisesti keittoa ja sen jälkeen lounas jatkui lihapainotteisesti kanalla ja lampaalla.

Lounaan jälkeen pysähdyimme Khulbukin palatsin (Khulbuk palace of the governor) luona, mutta sisälle emme päässeet kunnostustöiden vuoksi. Ohjelmassa luki myös Ajina Tepe, mikä on buddhalainen luostari noin 12 kilometrin päässä Bokhtarista. Sieltä on löytynyt aikoinaan nukkuvan Buddhan patsas. Emme kuitenkaan menneet katsomaan luostaria, koska tie oli kuulemma huonossa kunnossa ja matkaan olisi mennyt yhteensä 1,5 tuntia. Olisimme muutenkin aika myöhään perillä, joten jatkoimme matkaa kohti Bokhtaria.

Kun vihdoin saavuimme Bokhtariin ja Bokhtariyon-hotellin pihaan, oli jo ilta. Huone oli iso, mutta todella askeettinen, ja sänky oli kova kuin kivi.

Illallista nautimme hotellin viereisessä ravintolassa. Myöhemmin täytin Afganistanin viisumihakemusta. Tuntui uskomattomalle, että seuraavana päivänä pääsisin vihdoin Afganistaniin. Enpä uskonut tämän päivän koskaan koittavan.