Afrikan katolla

Puolenyön aikaan olimme messiteltan ulkopuolella valmiina yrittämään Afrikan korkeimman vuoren, Kilimanjaron (5898 m) huiputtamista. Kaikilla oli lämpimästi päällä pakkasyön varalle ja otsalamput loistivat pimeässä yössä. En ollut nukkunut kuin pari hassua tuntia. Olimme edellisenä päivänä taivaltaneet satula-alueen halki ja olin kärsinyt kovasta päänsärystä. Illallisen jälkeen laitoimme päät tyynyyn ja klo 23 oli herätys teelle ja sitten pitikin jo lähteä, jotta ehtisimme myös laskeutua vuorelta valoisaan aikaan. Matkan alussa meitä oli 10, mutta miesvahvuudesta oli jo kaksi poissa. Matkaan lähti siis neljä naista ja neljä miestä + suomalainen matkanjohtaja ja oppaat.

Rongai-reittiä pitkin huipulle

Kuljimme Rongai-reittiä, joka on yksi Kilimanjaron kuudesta virallisesta reitistä. Reittiä kutsutaan muita vaarallisemmaksi, mutta täytyy myöntää, etten tiedä minkä takia. Luin tämän määritelmän vasta matkan jälkeen netistä. Jos olisin tiennyt sen aiemmin, olisin kysynyt paikallisoppailta pitääkö väite paikkaansa. Nettijutussa mainittiin, että kyseisellä reitillä on mahdollisuus nähdä villieläimiä,  joten ehkä vaarallisuus johtuu siitä. Me emme kyllä nähneet yhtään villieläintä.

Rongai-reitti lähestyy Kilimanjaroa pohjoisesta ja jos huipulle pääsemme, niin laskeudumme Marangu-reittiä pitkin alas Kilimanjaron eteläpuolelle. Marangu on reiteistä suosituin ja myös ruuhkaisin. Suosituksi sen tekee yöpymismahdollisuus vaellusmajoissa. Reitti tunnetaan myös nimellä Coca Cola Route.

Meidän reittimme kulki yöllä Williams Pointin kautta Hans Mayerin luolalle. Kuu valaisi kulkuamme, kun jonossa nousimme siksakkia askel askeleelta ylöspäin. Jännitin päänsäryn alkamista ja olin varmuuden vuoksi ottanut ennen lähtöä pari särkylääkettä. Jos tuttu jomotus alkaisi, tietäisi se melko varmasti sitä, että nyt on Merjan huiputusyritys tässä ja matka alas alkaa. Edellisen päivän särky oli vielä hyvässä muistissa ja tiesin, etten siinä tilassa pystyisi nousemaan huipulle. Toistaiseksi särky oli pysynyt poissa ja pidin peukkuja, ettei se tulisikaan.

Alkumatkasta ei muita vaeltajia näkynyt, mutta kun reittimme yhtyi Marangu-reittiin, näkyi otsalamppujen kirkas jono vuoren rinteillä. Porukkaa tuli myös vastaan, kun väsyneitä vaeltajia talutettiin alas. Kun olimme reittien yhtymäkohdassa eli reilussa 5000 metrissä, alkoi yhdellä sun toisella meidän ryhmässä olla ongelmia. Yksi ryhmämme miehistä oksensi verta ja häntä lähdettiin kiireesti viemään alas. Osalla oli hengitysvaikeuksia, jalat maitohapoilla eikä kipuaminen ylös enää maistunut. Alas lähti vielä kolme muuta ja porukka oli yhtäkkiä kutistunut puoleen.

Kilimanjaro – hitaasti ylöspäin

Etenimme hitaasti ylöspäin; kymmenkunta askelta ja tauko, kymmenkunta askelta ja tauko. Seuraava alaslähtijä oli meidän matkanjohtaja, joka meinasi nukahtaa rinteelle. Pääopas Deo yritti houkutella Pekkaa jatkamaan, mutta hän totesi, ettei silmät pysy auki, joten turha yrittää.

Me neljä sekä kaksi opasta jatkoimme matkaa ja olimme samassa tilanteessa kuin tulisin kolme vuotta myöhemmin olemaan Elbruksen rinteellä; jos yksikin tästä porukasta keskeyttäisi, kaikki joutuisivat lähtemään alas. Yksi opas ei voisi turvallisuuden takia viedä jäljelle jääneitä ylös.

Olimme kaikki todella väsyneitä. Huippu läheni koko ajan ja saimme siitä ylimääräistä energiaa puskea eteenpäin. Auringonnousu Kilin rinteellä oli hieno ja onneksi ymmärsin kaivaa kameran esiin siinä vaiheessa. Gilman´s Point (5681 m) jo melkein näkyi ja kellon ollessa 7.15, olimme kaikki neljä sekä oppaamme Deo ja Gedi huipulla.

Gilman´s Pointille pääsy nimittäin hyväksytään Kilimanjaron huiputukseksi, matkaa Uhuru Peakille (5898 m) olisi ollut vielä noin 1,5 tuntia. Meidän porukka oli niin uupunut, ettei Deo halunnut lähteä sinne edes yrittämään. Noin 60 % vaeltajista pääsee Gilman´s Pointille asti ja heistä noin 20 % jatkaa Uhurulle.

 

 

 

Väsynyttä matkantekoa Kilimanjaron rinnettä alas

Päänsärky oli pysynyt poissa, mutta kun olimme ottaneet valokuvat sekä halanneet ja onnitelleet toisiamme, tuttu jyskytys alkoi. Matka alaspäin alkoi, joten odotin säryn laantuvan jonkun ajan kuluttua. Tulimme alaspäin aika vauhdikkaasti hiekkaslalomia. Pari kertaa tuli kaaduttua ja mustelmat jäi muistoksi. Hiekan alla kun oli salakavalasti kiviä. Ryhmämme ainoa mieshuiputtaja kaatui pahasti ja vaellussauva meni poikki, vertakin tuli. Oppaalla oli onneksi laastaria mukana, että saatiin mies paikattua.

Kun olimme kaksi tuntia lasketelleet alaspäin, saavuimme Kibo Hutille. Siellä oli keittoa ja teetä tarjolla. Mikään ei maistunut, mutta yritin väkisin saada jotain alas. Siitä matka jatkui kävellen Horombo Hutille (3719 m).

Kibolla vähensimme vaatetusta, koska sää lämpeni koko ajan ja untuvatakki alkoi olla liikaa. Kävelymatka tuntui todella pitkältä. Oppaat tulivat jossain kaukana takana ja kävelin Tuijan kanssa, jonka mies oli joutunut keskeyttämään nousun oksentelun takia. Mies oli käynyt sairaalassa, mutta oli nyt jo paremmassa kunnossa ja odotti meitä hotellissa, jonne menisimme seuraavana päivänä.

Kolme tuntia talsimme Horomboon ja muu porukka oli siellä meitä odottamassa. Telttakylä oli taas pystyssä ja teltassa menisi vielä yksi yö ennen hotelliin siirtymistä. Saimme muilta onnitteluja ja kerroimme yön tapahtumista. Väsytti todella paljon, mutta aurinko porotti telttaan ja teki siitä kuuman pätsin, joten ei sinnekään voinut mennä.

Illallisella nautimme synttäripunaviinin jämät ja ne maistuivat nyt paremmin kuin pari päivää aikaisemmin.

Vielä yksi telttayö

Yö oli kylmä ja aamullakin oli vielä pakkasta. Olin iloinen, että seuraavaksi yöksi pääsisi hotelliin. Alkoi teltassa yöpyminen jo kyllästyttää ja yksi asia mitä odotin vielä enemmän oli suihku. Kuusi päivää ilman suihkua sai olon tuntumaan todella likaiselta ja nuhruiselta. Savett-pesut eivät kuitenkaan korvaa oikeaa vettä.

Aamiaisen jälkeen oli pienet läksiäisseremoniat oppaiden ja kantajien kanssa. Osa oppaista tuli meidän kanssa portille, mutta kantajia emme enää näkisi. Puheita pidettiin ja meille laulettiin Kilimanjaro-laulua (YouTubesta löytyy eri versioita hakusanalla Kilimanjaro Song).

Leiristä oli 18 km Marangun portille. Matkan varrella nautimme lounasta ja Pekka oli järjestänyt meille yllätykseksi cokikset ruoan kanssa. Vaikka en erityisemmin ole cokiksen ystävä, niin tällä kertaa se maistui todella hyvälle.

Portilla hyvästelimme haikein mielin oppaat ja hyppäsimme autoon, joka vei meidät Arushaan hotelliimme. Matka kesti kolme tuntia, mutta se meni nopeasti maisemia katsellessa sekä muistellessa kuluneita päiviä. Oli niin ihanaa päästä hotelliin suihkuun sekä yöksi kunnon sänkyyn lakanoiden väliin. Muutaman telttapäivän jälkeen sitä arvostaa näitä perusjuttuja ihan eri tavalla.

Matkan vaellusosuus oli nyt onnellisesti takanapäin ja seuraavien päivien aikana nauttisimme safarista. Mutta sitä ennen söimme kunnon illallisen hotellissa ja pitihän Kilimanjaro oluttakin maistaa 🙂 Hakuna matata!

Saattaisit olla kiinnostunut myös:

Tietokatkoksia Tansaniassa
Päänsärkyä ja tähtiä Kilimanjarolla
Pole, pole – hitaasti kohti Kilimanjaroa