Päänsärkyä ja tähtiä Kilimanjarolla

Ensimmäinen yö Kilimanjaron vaelluksella oli kylmä. Pakkasta ei onneksi ollut, mutta lämpötila yöllä oli vain +4.  Kilmanjaron vaellus oli alkanut edellisenä päivänä pienten mutkien kautta, mutta tänään matka jatkuisi yhdessä porukassa kohti seuraavaa leiriä. Nyt näin leirimmekin ensimmäistä kertaa päivän valossa. Eilen leiriin saapuessamme oli jo pimeää, mutta nyt saimme ihailla Kilimanjaron huippua aamuauringossa. Selvitäänkö me oikeasti tuonne asti? Se ajatus taisi pyöriä monen muunkin päässä sinä aamuna.

Kilimanjaro – kantajien esittely

Vaikka yö oli ollut kylmä, aamulla aurinko lämmitti sen verran, että lähdimme liikkeelle shortseissa. Ennen liikkeelle lähtöä kantajat esiteltiin meille ja kerrottiin kuka kantaa mitäkin. Kukaan heistä ei siis ottanut sattuman varaisesti jotain nyssäkkää kantoon, vaan jokaisella oli oma tehtävä.

Meitä oli 10 hengen ryhmä, suomalainen matkanjohtaja sekä paikallinen pääopas Deo ja apuopas Gedi kantajajoukon lisäksi. Olin jo edellisenä päivänä tutustunut omien tavaroideni kantajaan Alfrediin, jonka tehtäviin kuului myös auttaa ruoan tarjoilussa.  Mietin siinä esittelyä katsellessa, että työllistämme melkoisen joukon paikallisia. Kaikki he ovat täällä sen takia, että meidän unelmamme toteutuisi.

Kantajan työ on haluttua hommaa ja siitä maksetaan paremmin kuin monesta muusta ammatista Tansaniassa. Raskasta se toki on ja suurin on kantajista oli miehiä. Naisiakin toimii jo tänä päivänä kantajana, mutta heitä ei Kilimanjaron rinteillä näkynyt. Muutamaa vuotta aikaisemmin Nepalissa heitä jo näkyi.

Kohti Second Cave -leiriä

Polku oli alkumatkasta samanlaista hiekkapolkua kuin edellisenä päivänäkin, mutta mitä ylemmäksi nousimme, sitä kivikkoisemmaksi polku muuttui. Matkalla näimme erilaista kasvillisuutta sekä kameolentin.

Olimme iltapäivällä jo hyvissä ajoin Second Cave -leirissä (3450 m). Leirin lähellä oli luola, josta leiri oli ilmeisesti saanut nimensä. Kävimme kurkkimassa sinne, ja kuulimme, että armeijan pojat siellä joskus yöpyivät.

Korkeus alkoi tuntumaan orastavana päänsärkynä. Muistutin itseäni juomisen tärkeydestä. Päivässä tulisi nauttia nestettä noin 4 litraa. Iltapäiväteen jälkeen teimme akklimatisoitumisnousun 150 metriä ja palasimme takaisin leiriin. Kehoa oli hyvä totuttaa ohueen ilmanalaan.

Seuraava yö oli kylmä; pakkasta -2,5 astetta. Päänsärkykin jatkui. Olo kuitenkin piristyi ja päänsärkykin kaikkosi, kun lähdimme kohti seuraavaa leiripaikkaa. Reitti meni ylös ja alas. Maasto oli muuttunut kivikosta matalaksi kanervikoksi.

Vuoristotaudin oireita Kikelewa Cavesilla

Nousimme Kikelewa Cavesille (3600 m) ja olimme siellä jo samalla tasolla pilvien kanssa. Ruoan jälkeen olo oli hieman hutera, joten päätin oppaan neuvosta jättää iltapäivän akklimatisoitumisnousun väliin. Voimia kannattaisi säästellä tulevia koitoksia varten ja vettä pitäisi muistaa juoda enemmän.

Mieli oli maassa ja mietin, että tähänkö tämä nyt tyssää.  Tunteet menivät aikamoista vuoristorataa koko ajan. Tunnetilojen vaihtelut taisivat myös johtua vuoristotaudista. Loppujen lopuksi iltapäivän trekkaukselle lähti seurueestamme vain kolme henkilöä. En ollut siis ainoa, jolla alkoi olla vuoristotaudin oireita.

Sillä aikaa kun osa porukasta oli oppaan kanssa akklimatisoitumassa, me muut istuskelimme messiteltassa, söimme popcornia ja joimme teetä. Kun reipas kolmikko saapui takaisin leiriin, oli kokki apureineen valmistanut meille maittavan illallisen.

Ruokailun jälkeen katselimme niskat naksuen tähtitaivasta ja linnunrataa. Miten se näyttikin täällä päin maailmaa ihan erilaiselta kuin Koti-Suomessa. Sitten oli taas aika toivottaa Usiku mwema eli hyvää yötä ja kömpiä omaan telttaan!

Saattaisit olla kiinnostunut myös:

Tietokatkoksia Tansaniassa
Pole pole – hitaasti kohti Kilimanjaroa
Afrikan katolla