Pole, pole – hitaasti kohti Kilimanjaroa

Neljäs vaelluspäivä Kilimanjaron rinteillä alkoi hyvin nukutun yön jälkeen mahtavasti. Yöllä oli ollut taas pari astetta pakkasta, mutta siitä en tiennyt mitään. Nukuin makuupussin uumenissa kuin pieni possu. Aamiainenkin maistui ja olin virtaa täynnä, kun aloitimme vaelluksen kohti seuraavaa etappia. Tämän päivän reitti olikin sitten suurimmaksi osaksi pelkkää nousua. Pian tuttu jyske alkoi päässä ja energinen olo alkoi hiipua taka-alalle. Kipusimme reiluun 4000 metriin ja söimme siellä eväsrasiasta lounaan. Mulle ei olisi maistunut mikään, mutta pakotin itseni syömään, koska nälkälakko tuossa korkeudessa tarkoittaisi ”kotimatkaa” saman tien. Olo itseasiassa parantui, kun keho sai energiaa ja taas jaksoi tarpoa eteenpäin.

Loppumatka ennen leiriä mentiin niin hitaasti kuin suinkin. Pole pole oli kaikkien huulilla ja opas piti huolen, etten mennyt liian lujaa. Vuorilla vauhti on niin hidasta, että jos kotona matelisin samaa vauhtia, etanatkin menisi ohi. Leiri oli Mawenzi Tarn Hutsissa (4330 m). Upea Mawenzi (5149 m) oli seurannut kulkuamme jo parin päivän ajan. Mawenzi on itseasiassa yksi Kilimanjaron kolmesta huipusta. Kilimanjarosta puhuttaessa ja sitä kuvatessa tarkoitetaan korkeinta huippua Kiboa, jonka korkein kohta on Uhuru Peak (5898 m). Matalin kolmesta huipusta on Shira (3962 m). Kilimanjaro on suuri vuori. Itä-länsisuunnassa pituutta on yli 60 kilometriä ja pohjois-eteläsuunnassa useita kymmeniä kilometrejä.

 

Leiripaikassa oli ensimmäistä kertaa majoittuneena muitakin vaellusporukoita. Katselimme huvittuneina kun amerikkalaisille vaeltajille kannettiin olutta ja musiikki pauhasi. No, miksei yksi olut olisi maistunut, mutta mielummin sen nautti vaelluksen päätteksi, kun alkoi riskeeraamaan tulevaa huiputusta. Enpä tiedä miten jenkkiryhmälle mahtoi käydä huiputusyönä.

Viidennen vaelluspäivän ongelmat Kilimanjarolla

Jos edellinen päivä oli alkanut peukut ylöspäin iloisesti, viides vaelluspäivä alkoi juuri päinvastaisesti. Näin ne fiilikset muuttuu vuorilla. Nukkumisesta ei tullut oikein mitään ja huoli alkoi painaa, miten tästä eteenpäin. Selätänkö päänsäryn vai pilaako sen huiputusyrityksen? Entäpä sitten korkea syke, joka oli alkanut illalla vaivaamaan? Opas ei ollut aamulla sykkeestä huolissaan. Hän otti minut kuitenkin erityistarkkailuun, ja koska korkeutta alkoi jo olla aika paljon, minulta mitattiin myös happisaturaatiota. Normaali happisaturaatio on 96 %. Vuorilla ei noin korkeaan lukuun päästä, koska happivajausta on. Hyvänä lukuna pidettiin yli 80 %. Minulla se pysyi n. 86 % eli olosuhteisiin nähden kelpo lukemissa. En ollut kuitenkaan ainoa, jonka vointi oli heikko. Yksi ryhmämme miehistä lähti oppaan matkassa alas, koska päänsärky ei hellittänyt lääkkeistä huolimatta. Myös toisella miespuolisella oli pahoinvointia, mutta hän päätti kuitenkin jatkaa vielä meidän kanssa.

Aamupalalla koimme iloisen yllätyksen, kun yhdellä ryhmämme naispuolisista jäsenistä oli syntymäpäivät. Oppaat toivat kakkua sekä punaviinipullon. Siis oikeasti, mistä he sen loihtivat. Myytiinkö jossain nurkan takana viinipulloja? Oppailla oli myös lauluesitys ja sitä katsellessa omat huolet unohtuivat hetkeksi. Otimme kaikki pienet viinitilkat. Loppupullon synttärisankari sai mukaansa ja päätimme juoda sen retken päätyttyä.

 

Päivästä oli tulossa pitkä ja synttärijuhlien jälkeen lähdimme ylittämään Mawenzin ja Kibon välistä satula-aluetta. Reitti nousi kasvillisuusvyöhykkeen yläpuolelle ylävuoristomaisemiin. Päänsärky oli on-off tilassa, kunnes retkilounaan jälkeen alkoi sellainen jyskytys, joka ei meinannut loppua ollenkaan. Särky paheni koko ajan enkä ole koskaan elämäni aikana kärsinyt vastaavasta. Reitin varrella oli muutakin nähtävää kuin maisemat. Sinne oli pudonnut kolme vuotta aiemmin huonossa säässä pienkone ja hylyn osia oli ympäriinsä. Eipä niitä oikein noista korkeuksista saa siivottua pois. Opas kertoi, ettei pienkoneiden putoamiset alueella olleet mitenkään harvinaisia. Sää muuttuu vuorilla silmänräpäyksessä ja huonossa säässä on suuri riski törmätä vuoren seinämään.

Satula-alue oli hyvin karu paikka. Matka leiriin tuntui todella pitkältä ja päänsärky ei helpottanut asiaa. Kun vihdoin ja viimein pääsimme School Hutiin (4750 m) olin aivan poikki. Alfred ohjasi minut telttani eteen, otti repun pois selästä kuin pieneltä lapselta ja putsasi harjalla pölyt vaatteista. Sen jälkeen hän kehotti minua lepäämään hetken teltassa ja sitten voisin tulla messitelttaan teelle. Myös oma oppaamme kävi katsomassa vointiani. Hän harmitteli päänsärkyäni, kun kuulemma muuten olin hyvinvoivan näköinen. Hetken pötkötettyäni teltassa menin teelle ja yhtäkkiä päänsärky oli poissa. Mitä ihmettä? Myös happisaturaatio näytti hyviä lukuja, joten ei mitään estettä huiputusyritykseen, joka tapahtuisi seuraavana yönä. Porukkamme yksi miesjäsen, joka oli kärsinyt pahoinvoinnista jo aamulla, joutui leiriin päästyään lähtemään takaisin alas. Mikään ei pysynyt sisällä, eikä hän voinut leiriinkään yksin jäädä, kun me muut lähtisimme yöllä kohti huippua.

Illallisen jälkeen kömmimme telttoihimme ja yritimme saada unen päästä kiinni. Herätys olisi klo 23 ja sen jälkeen varhaiselle ”aamiaiselle”. Puolilta öin lähtisimme kiipeämään pimeässä yössä taskulampun valossa kohti korkeuksia.

Saattaisit olla kiinnostunut myös näistä:

Tietokatkoksia Tansaniassa
Päänsärkyä ja tähtiä Kilimanjarolla
Afrikan katolla