Autolla Uudessa-Seelannissa: Franz Josefin jäätikkö

Milford Soundista ajelimme samaa tietä takaisin Te Anau´hun ja kävimme siellä lounaalla. Päätimme suunnata kohti Franz Josefin jäätikköä, jonne ehtisimme vasta seuraavana päivänä. Luottokorttini oli alkanut temppuilemaan eikä se toiminut joka paikassa lähimaksulla sen paremmin kuin pin-koodillakaan. Lounaspaikassa hyödynsin wifia ja laitoin pankkiin viestiä kysyäkseni mikä siinä mahtaisi olla vikana. Onneksi oli toinen luottokortti mukana. Kortista ei löytynyt mitään vikaa, ja loppumatkan se toimi miten sitä huvitti.

Queenstownista otettiin suunta kohti Wanakaa. Sinne asti emme kuitenkaan ajaneet, vaan jäimme yöksi ilmaiselle Lowburnin leirintäalueelle. Olisi ollut kiva päästä leiriytymään jonnekin, missä olisi ollut esimerkiksi netti, mutta käyttämämme sovelluksen mukaan kovin läheltä ei sellaista löytynyt.

Jäin heti alkajaisiksi leirintäalueen vessaan jumiin. Lukko temppuili enkä saanut sitä auki. Aloin jo pälyilemään ympärilleni pääsisikö sieltä jotenkin kiipeämällä pois. Oven ja katon välissä oli tilaa, mutta en tiedä miten olisin saanut itseni sinne punnerrettua. Puhelin ei tietenkään ollut mukana, jotta olisin voinut soittaa miehen pelastamaan. Aikani lukkoa renkslattua, se viimein antoi periksi ja pääsin pois. Eipä lienee yllätys, etten mennyt siihen vessaan enää toista kertaa.

Leirintäalueella ei ollut vessoja lukuunottamatta mitään palveluja. Meidän paikan vieressä oli salainen uimaranta. Salainen sen vuoksi, ettei sitä meinattu itsekään heti huomata pitkän heinikon takaa. Uimaan ei tehnyt mieli, koska sää oli vielä viileänpuoleista. Seuraavana aamuna katselimme kahvia juodessa ankkaparven vaappumista aamu-uinnille.

Hidasta matkantekoa

Matka jatkui ”kutostietä” pitkin. Ajoimme ensin Wanaka-järven ohi ja sieltä kohti Haast Pass -vuoristosolaa. Vuoristotie oli mutkaista ja mäkistä, mutta siihen olimme viime päivinä tottuneet. Matka eteni hitaasti, koska matkailuautolla (tai ylipäänsä millään autolla) tuolla ei voinut ajaa kovaa. Hitaimmillaan mutkissa sai ajaa 15 km/h.

Sää oli tihkusateista ja harmaata. Pysähdyimme matkan varrella Fantail Falls -vesiputoukselle. Tieltä oli putoukselle lyhyt kävelymatka ja sade onneksi taukosi hetkeksi. Franz Josefissa olimme jo yhden maissa. Kurvasimme heti Orange Sheep -leirintäalueelle, jotta varmasti saisimme sähköpaikan. Vastaanotto avautui vasta klo 14, mutta siellä oli mahdollisuus tehdä check-in itse. Kävimme vastaanoton avauduttua varmistamassa, että olimme tehneet sen oikein. Paikka maksoi 49 NZD (noin 27 €).

Kun matkailuauto oli parkissa, lähdimme kävellen etsimään lounaspaikkaa. En muista enää ravintolan nimeä, mutta se oli todella viihtyisä takkatulineen kaikkineen ja ruoka oli hyvää. Lounaan jälkeen kävimme ruokakaupassa ja matkamuistomyymälässä, josta ei tarttunut tällä kertaa mitään mukaan. Koska sää oli sateinen, ei ollut oikein mitään tekemistä. Netistä löysin mainoksen hot tubesta eli paljusta, joka sijaitsi ihan leirintäalueen vieressä. Mies ei siitä aluksi niin innostunut, mutta sain hänet puhuttua ympäri. Kun hyppelin sinne varaamaan meille aikaa, sain harmikseni kuulla, ettei sinä päivänä ollut enää tilaa. ”Because of the rain”, mies pahoitteli ja otti yhteystiedot kaiken varalta, jos joku olisi peruuttanut. Sellaista onnenkantamoista ei tietenkään käynyt.

Illalla päätin kokeilla nukkumista matkailuauton sohvaosastolla. Olimme siihen mennessä molemmat ahtautuneet yläpunkkaan, joka ei ahtaanpaikan kammoiselle ollut se miellyttävin paikka. Tavaroiden kanssa joutui pelaamaan tetristä ennenkuin sohvapatjoista oli saatu sänky tehtyä. mutta siinä oli huomattavasti mukavampi nukkua. Loppumatkasta en yläpunkkaan enää kiivennyt.

Franz Josefin jäätikkö

Koko yön satoi rankasti ja oli kova tuuli. Aamuun mennessä pilvet väistyivät ja aurinko alkoi pilkottamaan. Aamupalan jälkeen laitoimme tavarat kasaan ja ajelimme katsomaan onnistuisimmeko näkemään edes pilkahduksen jäätiköstä.

Ajoimme Franz Josef Glacier Valley Walkin parkkipaikalle. Siellä varoilteltiin jättämästä autoihin mitään arvokasta. Otimme reppuihin kaiken rahan arvoisen ja patikoimme lyhyen matkan paikkaan, josta jäätikköä sai katsella. Näköalapaikalla oli kylttejä, joissa näytettiin miten jäätikkö on vuosien varrella sulanut. Surullista!

Jos jäätikköä haluaa päästä katsomaan lähempää, on kylässä tarjolla helikopteriajeluita. Helikopterikyyti oli muistaakseni yli 200 €/hlö, joten emme siitä innostuneet. Edellispäivänä kopteriajelut oli peruttu huonon sään vuoksi, mutta sään kirkastuessa niitä alkoi taas pörräämään taivaalla. Näköalapaikalta näimme pilvien siirryttyä palan jäätikköä ja se riitti meille.

Matka jatkui kohti Hokitikaa. Tie oli samaa mutkaa ja mäkeä kuin muinakin päivinä. Nyt olimme jollain todella rauhallisella tieosuudella, koska muita autoja näkyi harvakseltaan. Onnistuimme näkemään vilauksen kiwi-linnusta, joka vipelsi tien yli. Se oli niin nopea pyrähdys, ettei mitään mahdollisuutta saada siitä valokuvaa. Hokitikan kylässä kävimme lounaalla ja tein lounaspaikan vieressä olevasta kaupasta pieniä ostoksia. Piipahdimme vielä rannassa katsomassa meren tyrskyjä ennen kuin matka jatkui kohti Arthur´s Pass solaa.

Arthur’s Pass

Arthur’s Pass on lähes kilometrin syvyinen vuoristosola, joka on saanut nimensä englantilaisen Arthur Dudley Dobsonin (1841–1934) mukaan. Hän johti ensimmäistä eurooppalaisten suorittamaa tutkimusretkikuntaa solan halki vuonna 1864. Viitisen kilometriä solasta etelään sijaitsee samanniminen pieni kylä.

Vuoristosolassa maisemat oli jälleen henkeäsalpaavan upeita ja pysähtelimme vähän väliä ottamaan valokuvia. Otira Viaductilla pysähdyimme pidemmäksi aikaa.

Campermate-sovelluksesta katsottiin, että lähin leirintäaalue olisi kylässä rautatieaseman vieressä. Suuntasimme sinne ja laitoimme auton parkkiin. Alue näytti aika karulta. Juotiin kahvit ja käveltiin katsomassa mitä ympäristöstä löytyisi. Vierailukeskuksessa tutustuimme alueesta kertovaan näyttelyyn.

Katsottiin uudestaan Campermatesta eikö lähempänä ollut mitään muuta leirintäaluetta. Noin seitsemän kilometrin päässä oli joku, jota lähdettiin katsomaan. Sekään ei ollut kiva, joten ajettiin seuraavalle, joka oli puolen tunnin ajomatkan päässä. Sieltä löytyi kaunis Lake Pearson. Paikka oli todella kiva ja olimme iloisia, ettei jääty tylsän rautatieaseman viereen. Lake Pearsonilta ei mukavuuksia löytynyt vessaa lukuunottamatta, mutta paikan kauneus kompensoi muita puutteita.