Euroopan katolla – Elbrusin huiputus

Kellon viisarit näyttivät puolta yhtä yöllä, kun herätyskello soi. Tähän aikaan vedän yleensä peittoa tiukemmin korville ja käännän kylkeä, mutta nyt piti kaikkien luonnonlakien vastaisesti kömpiä makuupussista ylös. Olin Etelä-Venäjällä ja edessä olisi tiukka rutistus kohti Euroopan korkeinta vuorta. Olimme syöneet edellisenä iltana kuuden maissa illallisen ja sen jälkeen kääriytyneet makuupussin uumeniin. Uni ei tietenkään tullut, joten kuuntelin korvanapeista musiikkia ja pidin silmiä kiinni. Kun kello soi, en ollut oikeasti nukkunut juuri yhtään. Yhdeltä piti olla ruokalaparakissa tankkaamassa ruokaa ja juomaa, jotta energiat eivät lopu kesken huiputusyrityksen.

Kahteen mennessä koko ryhmä (lukuunottamatta kahta ryhmän jäsentä, joista toiselle tuli keuhkoödeemä oireita paria päivää aikaisemmin ja toiselle nousi kuume juuri huiputusta edeltävänä iltana) oli reput selässä valmiina nousemaan lumikissan kyytiin, joka vei meidät Pastukhov-kivien yläpuolelle n. 4800 metriin. Matka sinne kesti puolisen tuntia ja jännittyneinä odotimme perille pääsyä.

Elbrusia huiputtamaan lumisateessa

Sää ei ollut paljoa muuttunut, joten kun lumikissan lämmöstä kömmimme ulos pimeään, lumisade otti meidät vastaan. Huiputusyritykseen meitä lähti venäläisen pääoppaan lisäksi kolme paikallista apuopasta, suomalainen matkanjohtaja sekä kuusi miestä ja viisi naista. Otsalamppujen valossa aloitimme nousun. Olimme sopineet, että pidämme taukoja tunnin välein. Oma ajantajuni katosi nopeasti ja kun ensimmäisen tauon paikka tuli, ihmettelin oliko oikeasti jo tunti kulunut lähdöstämme. Tauoilla piti tankata niin paljon ruokaa ja juomaa kuin pystyi. Olimme saaneet ruokalasta mukaan eväspussit, joista löytyi suklaapatukoita, mehua ja muuta energiapitoista. Niiden lisäksi olin ottanut pähkinöitä, suklaata ja hedelmäkarkkeja mukaan. Lämmintä vettä oli termoksessa ja kahdessa, sukkiin käärityissä juomapulloissa energiapore tabletilla maustettua vettä.

Jyrkkä rinne vaan jatkui, eikä helpotusta ollut kuulemma luvassa vielä pitkään aikaan. Matkavauhtimme oli todella hidas. Pääopas kulki ensimmäisenä ja avasi tietä lumihangessa. Olin letkassa kolmantena ja vauhti tuntui omaan oloon nähden sopivalta. Katse oli lähes koko ajan suunnattu edellä menevän jalkoihin ja samoihin jalanjälkiin yritti itsekin osua, ettei tarvinnut syvässä lumessa kahlata. Näkyvyys oli lumisateen vuoksi heikko ja rinteen kaltevuuden erotti vasta kun katsoi ylös ja erotti vuoren ja taivaan rajan. Kauempana näkyi pieniä valoja, jotka olivat peräisin edellämme kulkevan ryhmän otsalampuista.

Matka Elbrusilla etenee, oppaat vähenee

Kun nousua oli kestänyt kolme tuntia ja olimme yli 5000 metrissä, ryhmästämme kaksi henkilöä tekivät päätöksen keskeyttää ja lähtivät apuoppaan saattelemina alas. Kaksi seuraavaa jättivät ryhmän seuraavalla tauolla ja muutama minuutti heidän jälkeen vielä kolmaskin päätti lähteä alas. Usean tunnin nousun jälkeen, tulimme loivemmalle poikittaisreitille, joka erottaa Elbrusin huiput toisistaan. Huippuja on todellakin kaksi; eteläinen huippu on 20 metriä alempana kuin läntinen, jonne meidän matkamme kulki. Satula-alueella minulle tuli tasapaino-ongelmia. Oli vaikeaa kulkea polkua suoraan eikä 70 cm syvä lumi auttanut asiaa. Tasapaino haasteet ovat yksi vuoristotaudin oire ja kun oppaalle tästä mainitsin, ei hän nähnyt syytä huoleen. Lumisade vaan jatkui, mutta sen läpi onnistuin näkemään auringonnousun himmeät säteet vuoren rinteillä. Upeampi se olisi tietysti ollut selkeällä säällä, mutta näillä mentiin.

Satula-alueella vielä yksi ryhmästämme katsoi parhaaksi lähteä oppaan mukana alas. Meitä oli sen jälkeen enää kaksi naista ja kolme miestä, matkanjohtaja ja yksi opas. Jos tästä porukasta joku vielä keskeyttäisi, se tietäisi meille kaikille matkaa alas, koska ilman opasta ei ketään voinut laittaa matkaan, ei ylös eikä alas, ja oppaita oli jäljellä vain yksi. Oma olo oli edelleen hyvä ja tasapainokin taas löytyi. Tahto päästä huipulle oli kova. Loivan poikittaisreitin, traversen jälkeen alkoi entistä jyrkempi nousu. Seinämä, jota pitkin nyt menimme, oli jyrkimmillään 35-45 astetta. Nousun loppupäässä oli varmistusköysi, johon kytkeydyimme. Köysi toi turvaa, koska väsymys alkoi painaa ja tasapaino teki taas omia temppujaan. Toisella puolella näkyi kiviä, joihin en tosiaankaan halunnut kaatua. Vihdoin ja viimein tulimme tasanteelle ja luulin aluksi, että siinä se huippu on. Koska edellä menijät eivät päästäneet hurraa huutoja, arvasin melko pian, ettei vielä oltu huipulla. Siinä se kuitenkin törrötti n. 30-40 metrin päässä ja loppunousu oli jo loivempaa. Sitä oli myös helpompi kävellä, koska tuuli oli tehnyt siitä tasaisen eikä upottavasta lumesta ollut tietoakaan. Fiilis oli uskomaton – kohta olisimme Euroopan katolla. Tätä hetkeä oli odotettu, jännitetty, toivottu ja tässä se nyt oli! Jee!

Olimme takaisin perusleirissä illalla puoli kahdeksan aikaan. Pitkä taipaleemme huipulle ja takaisin vei 17 tuntia. Ruokalan emännillä oli keitot ja pastat valmiina, mutta ruoka ei maistunut vieläkään. Närpimme hedelmiä ja painuimme nukkumaan. Uni tuli nopeasti ja seuraavana aamuna heräsimme pirteinä aamupalalle, joka maistui taivaalliselta. Pakkasimme tavarat ja menimme gondolihisseillä takaisin alas Terskolin kylään ja tuttuun hotelliin, mistä olimme muutamaa päivää aikaisemmin lähteneet.

Sää oli vaihteeksi kaunis ja auringossa tarkeni jopa t-paidassa. Hotellissa tapasimme muut ryhmäläiset. Lounaan jälkeen kävelimme kylään katsomaan paikallista torielämää sekä istuskelimme terassilla oluella. Se kyllä maistui huiputusurakan jälkeen. Illalla kokoonnuimme vielä koko porukka pääopasta myöten jäähyväisillalliselle. Osa porukasta viihtyi vielä tv:n äärellä jalkapalloa katsoen, mutta minä siirryin hotellin mukavaan sänkyyn yöunille. Seuraavana päivänä palasimme takaisin Suomeen.

Yhteenvetona Elbruksen matkasta voin todeta, että upea reissu. Opin taas paljon uutta vuorilla liikkumisesta ja nyt kun tietää miten oma kroppa toimii yli 5000 metrin korkeudessa, siitä saa eväitä mahdollisia uusia vuoren valloitusyrityksiä varten. Ja vaikka aluksi totesin, että Venäjä ei maana ole minua kiinnostanut niin käännän takkia ja totean, että jonain päivänä menen sinne uudestaan, mutta ehkä silloin ei kuljeta vaelluskengissä.