Kalifornia road trip: Los Angeles ja Venice Beach

Las Vegas – Los Angeles 465 km

Las Vegasissa vietetyn viikonlopun jälkeen laitoimme auton nokan kohti Los Angelesia. Koska matkaa oli vain alle 500 km, ajoimme sinne muutamassa tunnissa. Vegasin paahteinen sää jäi taakse ja lämpötila alkoi tippumaan lähemmäs + 20 astetta kun lähestyimme rannikkoa. Matka taittui mukavasti carpool-kaistaa hyödyntäen. Kaistaa sai käyttää, kun autossa oli vähintään kaksi henkilöä. Jos sinne erehtyi ajelemaan yksinään, sakon suuruus oli vähintään 341 dollaria. Carpoolilla pyritään suosimaan kimppakyytejä ja vähentämään ruuhkapiikkejä. Melko kiltisti autoilijat tätä noudattivat ja Carpool -kaista veti hyvin.

Majoitus Venice Beachillä

Majoituksen olimme varanneet Venice Beachilta. Pohdin pitkään mistä päin Los Angelesia hotelli kannattaisi ottaa. Rannalla majoitus oli huomattavasti kalliimpi kuin muualla päin kaupunkia. Hollywoodista tai lentokentän läheltä olisi saanut edullisemmin, mutta niiden ympäristö ei vaikuttanut niin kivalta. Lopulta päädyin Inn at Venice Beach -hotelliin. Se oli budjettiimme nähden kallis, mutta sijainti oli superhyvä rannan lähellä. Venice Beach tunnetaan boheemina ja aavistuksen verran rähjäisenä kaupunginosana. Vieressä sijaitseva Santa Monica on hienostuneempi ja näin ollen monien turistien suosiossa. Tästä huolimatta halusimme rennommalle Venice Beachille, joka tunnetaan myös nimellä Amerikan Venetsia.

Huoneen saimme vasta kolmelta ja sitä odotellessa kävelimme Venice Pierillä. Katselimme surffareita ja kurkimme uteliaina kalastajien ämpäreihin minkälaisia saaliita he olivat saaneet. Pistäydyimme myös oluella ja sieltä lähtiessä näimme rantakadulla pari poliisihevosta. Minä tietysti vanhana heppatyttönä menin niitä taputtelemaan. Vaihdoin muutaman sanan toisen poliisin kanssa ja kun hän kuuli, että olemme Suomesta, hän ihmetteli mitä teemme Jenkeissä. Kerroin minkälaisella kierroksella olimme ja siihen hän vaan nyökytteli ja toivotti tervetulleeksi Venice Beachille.

Inn at Venice Beachilta saimme kivan huoneen. Sisustus oli raikas ja se muistutti ”beach housea”. Huoneessa oli myös pieni parveke ja siitä näkyi kadulle, jonka päässä siinteli meri. Huoneen hintaan kuului aamiainen ja se tarjoiltiin sisäpihan yhteydessä olevassa aamiaishuoneessa. Sisäpiha oli todella söpö. Siellä oli muutamia pöytiä ja tuoleja sekä pieni suihkulähde. Huoneen sisustuksessa oli käytetty tehostevärinä oranssia ja väriteema jatkui myös sisäpihan kalusteissa. Vaikken ole mikään oranssin ystävä, niin täytyy myöntää, että tuolla se toimi.

Hollywood Hills forever

Jos Las Vegasissa saimme hikoilla yötä päivää (ellemme olleet ilmastoidussa huoneessa) niin Venice Beachilla auringon laskiessa oli viileää, jolloin mielellään laittoi pitkähihaista päälle. Päivällä kuitenkin tarkeni hyvin. Seuraavana aamuna lähdimme ajelemaan kohti Hollywoodia. Kiertelimme ensin Beverly Hillsissa katsomassa rikkaan väestön upeita taloja ja ajoimme muun muassa Rodeo Drivella, joka tunnetaan shoppailijoiden paratiisina. Ohuella lompakolla sinne ei ollut asiaa, sen verran hienoja liikkeitä kadun varrelta löytyi.

Hollywoodissa saimme auton sivukadulle parkkiin ja kävelimme Walk of Famelle, joka on se kuvista tuttu ”tähtien katu”. Siellä oli todella paljon turisteja ja sen lieveilmiönä jos jonkinnäköistä kaupustelijaa. Kiinalaisen teatterin kohdalla katselimme tähtien katuun painettuja kädenjälkiä sekä kirjoituksia. Pistäydyimme myös kaupassa, jossa kaikki maksoi sinä päivänä 5 dollaria. Sieltä tarttui mukaan pieniä matkamuistoja.

Seuraavaksi suuntasimme kohti Hollywood-kylttiä. Minulla oli hämärä muistikuva, ettei ihan kyltin viereen pääse, mutta aika lähelle kuitenkin. Ajettiin Beachwood Drivelle, josta kyltti näkyi – noh joten kuten – mutta parempaa paikkaa mukana ollut opaskirja ei osannut neuvoa. Sieltä ajoimme Mount Hollywoodin rinteellä sijaitsevalle Griffith Observatoriolle. Se on maanantaisin kiinni, mutta se ei haitannut, koska halusimme vain katsella maisemia. Hollywood-kyltin lisäksi siellä sai ihailla näköaloja kaupungin yli. Vaikka oli jo iltapäivä, ei observatoriolle johtavalla tiellä ollut suurta ruuhkaa. Monet jättivät auton tien varteen, vaikka observatorion neljä dollaria maksavalla parkkipaikalla oli hyvin tilaa.

Venice Beach – pala Venetsiaa

Kotimatkalla pysähdyimme vielä Westfieldin kauppakeskuksessa, jossa tein nopeat tuliaisostokset Hollisterin liikkeessä. Tarkoitus oli päästä iltapäiväruuhkien alta pois ja siinä myös onnistuimme. Emme oikeastaan missään vaiheessa juuttuneet ruuhkiin, joten taisi käydä aikamoinen tuuri ajoituksen suhteen. Myöhemmin iltapäivällä kävelimme hotellin lähellä oleville kanaaleille, joita oli talojen välissä. Ne on rakennettu yli sata vuotta sitten Abbot Kinneyn toimesta. Hänen suunnitelmansa oli sijoittaa Amerikkaan pala Venetsiaa. Alkuaikoina kanaaleissa kulki gondolieereja veneineen. Autojen lisääntymisen myötä kanaalit jäivät vähälle käytölle ja ränsistyivät. 1990-luvun alussa ne kunnostettiin nykyiseen kuntoon. Kanaalien reunalla olevalla kävelytiellä oli viihtyisää katsella erilaisia taloja. Talojen arvot huitelevat varmaankin suurissa summissa, mutta siitä huolimatta joidenkin talojen pihat olivat huonolla hoidolla.

Iltakävely Santa Monica Pierille

Kun olimme aikamme katselleet kanaaleja, siirryimme rantabulevardille ja suuntasimme kohti Santa Monica Pieria. Sinne oli matkaa vajaat 5 kilometriä. Mietimme ensin, menemmekö sinne autolla. Päädyimme kuitenkin reippailuun, koska parkkipaikat olisivat todennäköisesti olleet kiven alla. Leveää rantakatua pitkin oli mukava kävellä. Jos kävely ei olisi maistunut, matkan olisi voinut taittaa myös polkupyörällä, potkulaudalla tai polkupyörä ”tuktukilla”. Polkupyörävuokraamoja oli joka kulman takana ja vuokrahinnat olivat edullisia. Me kuitenkin reippaasti kävelimme, mutta mietimme, että paluumatkalla voisi tuktuk-kyyti maistua. Pysähdyimme matkan varrella oluelle ja tässä rantabaarissa saimme koko reissun huonointa palvelua. Tarjoilija ohjasi meidät välinpitämättömän näköisenä vapaille paikoille ja nakkasi ruokalistat pöytään. Kiirehdimme sanomaan, ettemme syö mitään, otamme vain oluet. Tilauksen saatuaan hänellä alkoi tauko ja saimme tovin odotella, että kollega toi meille juomat. Joissakin maissa tämä olisi arkipäivää, mutta Jenkeissä ravintoloiden asiakaspalvelu oli poikkeuksellisen hyvää runsaiden tippien toivossa. Tälle typylle jätimme minimitipit, sen verran tympeää palvelua.

Santa Monica Pier oli täynnä ihmisiä ja matkakumppani hävisi nopeasti ihmisvilinään, jos unohtui valokuvailemaan jotain. Pari kertaa harhailimme toisiamme etsien, mutta onneksi mies aina bongasi minut jostain. Laituri on Route 66- päätepysäkki ja kyseisen merkin luona moni halusi valokuvauttaa itsensä, vaikkei olisi reittiä ajanutkaan. Niin mekin teimme. Laiturilla on huvipuistoalue, jonka laitteet ovat lähinnä pienille lapsille. Sieltä löytyy myös ravintoloita sekä esiintyjiä aina rumpalista viulun soittajaan.

Paluumatkalla pysähdyimme rantaravintolaan syömään. Otin kanatacoja riisillä ja papumuhennoksella. Tällä kertaa annos ei ollut kehumisen arvoinen. Siinä oli todella paljon korianteria, jota inhoan. Kun tarjoilija tuli kysymään maistuiko ruoka, sanoin rehellisesti ei. Tarjoilija meni hätääntyneen näköiseksi ja alkoi miettimään onko keittiössä lisätty annokseen jotain erikoista maustetta. Tarkensin hänelle, etten pidä korianterista enkä tiennyt annoksen sisältävän sitä. Ravintolassa oli myös kylmä, koska ikkunoista puhalsi tuuli sisään ja auringon laskiessa alkoi olla viileä. Siitä huolimatta pysähdyimme toviksi matkalla hotelliin ihailemaan auringonlaskua, joka oli Venice Beachilla poikkeuksellisen kaunis.

Los Angeles ei tehnyt kovin ihmeellistä vaikutusta. Kaupunki on levittäytynyt niin isolle alueelle, että sitä on ensikertalaisen vaikea hahmottaa. Siitä ei saanut samanlaista otetta kuin vaikkapa San Franciscosta. Uudestaan voisin kuitenkin mennä, koska paljon jäi näkemättä.