Miten meni 12 tunnin juoksu?

Kroppa tärisi ja vapisi kuin horkkatautisella. Nostin palautusjuomaa sisältävän pullon huulille, mutta kädet tärisivät niin paljon, että juomisesta ei meinannut tulla mitään. Istuin autossani ja digitaalinen kello näytti 21.36. Pitäisi lähteä ajamaan kotiin, mutta en tiennyt pystyisinkö siihen. Tunnin ajomatka tuntui ylivoimaiselta ja pelkäsin jalkojen alkavan kramppaamaan.

Mutta mitä muita vaihtoehtoja minulla oli? Ei mitään.

Starttasin auton ja jalat onneksi ottivat aivojen käskyn vastaan ja toimivat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ensimmäisessä risteyksessä alkoi itkettää. Tämäkin vielä. Kyyneleet vierivät kuitenkin ilosta, väsymyksestä ja rasituksesta. Vihdoinkin kilpailu oli ohi! Eihän tässä ollut kulunut kuin reilu puoli tuntia, kun lopetusmerkki oli kaljahtanut ilmoille 12 tunnin juoksussa. Ei siis ihme, että tunnemyrskyt eivät olleet vielä laantuneet.

Kilpailupäivän aamu

Kun aamulla heräsin, minua jännitti todella paljon. Edellisestä ultrakisasta oli ehtinyt vierähtää jo kaksi vuotta. Itseasiassa minun piti olla lähtöviivalla jo vuosi sitten, mutta nilkkavaivat estivät osallistumisen.

Kilpailujännitys kuuluu asiaan, joten en antanut sen häiritä aamutoimia.  Olin hyvissä ajoin paikalla Ala-Malmin liikuntapuistossa, Helsingissä missä kisa käytiin. Järjestäjät laittoivat vielä paikkoja kuntoon eikä muita kisaajia vielä näkynyt.

Vaihdoin pukuhuoneessa rauhassa vaatteet ja banaania mutustellen menin ulos katsomaan näkyisikö tuttuja kilpakumppaneita. Samalla vein reppuni penkille huoltopöydän viereen. Sieltä saisin helposti napattua esimerkiksi suolatabletteja kisan edetessä.

Sää oli viileä ja mietin pitkään pukeutumista. Laitoin lähtöön ohuen juoksutakin ja numerolapun kiinnitin hakaneuloilla juoksutrikoisiin. Jossain kohtaa tulisi kuitenkin lämmin ja heittäisin takin pois. Ei tarvitsisi sitten käyttää aikaa numerolapun kiinnityksiin.

Kun lähtölaukaus pamahti klo 9, lähdin juoksemaan yhdessä seurakaverini kanssa. Jani oli ensimmäistä kertaa 12 tunnin kisassa mukana ja hänelle sopi aluksi rauhallinen vauhti.

Kun 10 kilometriä oli takanapäin, hän meni omia menojaan ja minä jatkoin omaa rauhallista tahtia. Oma juoksukuntoni ei ollut parhaimpien vuosien tasolla. Treenaaminen oli kesällä jäänyt vähälle ajanpuutteen takia ja suoraan sanottuna myös motivaatio oli hukassa. Joku minua viisaampi ei olisi edes mennyt lähtöviivalle, mutta koska jouduin perumaan kisan jo edellisenä vuonna, päätin nyt osallistua.

Nyt mentiin, tuli mitä tuli.

Ultrajuoksun kilpailureitti

Kiersimme 1,9 kilometrin pituista reittiä. Siitä yli puolet oli asvalttia ja vajaa puolikas hiekkapintaista ulkoilutietä. Kova asvaltti tuntui pahalta muutenkin väsyneissä ja jäykissä jaloissa. Asvaltin reunassa olevalla pientareella tuli taivallettua niin paljon kuin mahdollista.

Reitti oli mielestäni todella kaunis eikä siihen päivän aikana ehtinyt kyllästymään. Reittiä ei oltu suljettu kilpailun takia, vaan meidän seassa menivät iloisesti niin koiranulkoiluttajat, lenkkeilijät, pyöräilijät ja pari mopoakin päristeli ohi. Auringonkukkaniittyä oli myös mukava katsella sekä sorsalammikkoa, jonka edustalla moni lapsiperhe kävi päivän aikana syöttämässä sorsia. Satuinpa näkemään siellä myös rotan illan hämärtyessä.

Reitti oli melko tasainen ja siinä oli vain yksi loivempi nousu. Alussa se meni juosten, mutta lopulta armahdin itseäni ja kävelin sen. Pienen mäen päällä pakotin jalat taas juoksuun, koska siitä alkoi loiva alamäki ja sitä oli mukava juosta.

Ilmassa oli pieniä ötököitä, jotka menivät silmiin ja suuhun. Niitä oli myös hikinen kaula täynnä. Malmin lentokenttä oli kilometrin päässä ja pienkoneet päristelivät taivaalla lähes koko päivän vieden laskuvarjohyppääjiä taivaalle. Niitä katsellessa tuli oma hyppykokemus mieleen, mutta yritin pitää silti katseen tien pinnassa. Nyt ei olisi varaa kaatua.

Ultrajuoksu on tahtojen taistoa, hikeä ja kyyneliä

Ultrakisa on henkistä taistelua ja sitä helpottamaan pitää matka pilkkoa pieniin osiin. Kun matkaa oli taittunut maratonin verran ja jalkoja alkoi painaa, rytmitin menoa vuorotellen juoksemalla ja kävelemällä. Kuuntelin iPodista musiikkia ja yritin joka toisen kappaleen juosta ja joka toisen kävellä. Samalla mietin, mitä söisin ja joisin huoltopöydästä.

Vaikka yritin pitää ajatukset kiinni hetkessä, matkan aikana tuli uupumuskohtauksia, jolloin piti oikeasti tsempata itseään jatkamaan. Tunteet vaihtelivat laidasta laitaan, välillä oli hyvä fiilis ja välillä itketti. Pahimmilla hetkillä tuntui siltä, että olisi halunnut irroittautua kropasta, joka tuntui niin epämukavalta. Silloin  auttoi, kun vaihtoi muutaman sanan kanssajuoksijoiden kanssa. Helpotti huomata, ettei ollut ainoa, joka paini kipujen kanssa.

Kun kilpailua oli vielä noin kolme tuntia jäljellä, tunsin toisen jalan pikkuvarpaassa kovaa kipua. Tuntui siltä kun kynsi oli lähtemässä irti tai se olisi taittunut ikävästi. Kävelin vähän matkaa ja lähdin sitten varovasti juoksemaan. Kipua tuntui edelleen, mutta hammasta purren jatkoin matkaa. Puolen tunnin kuluttua varvas oli ilmeisesti niin turtunut, ettei kipua enää tuntunut. Kisan jälkeen kynsi oli tallella, mutta varpaan päähän oli tullut rakko, joka oli aiheuttanut kivun tunteen.

Viimeisellä täydellä kierroksella Jani sai minut kiinni noin kilometri ennen huoltoaluetta. Hölkkäsimme yhdessä huoltoalueelle ja sieltä meidät ohjattiin läheiselle jalkapallokentälle kiertämään lyhyttä kierrosta. Näin mentiin kisan viimeiset 20 minuuttia.

Taivaanrannassa oli kaunis punainen auringonlasku. Siitä olisi saanut upeita kuvia, mutta nyt oli päällimmäisenä mielessä kisan viimeiset minuutit. Kohta tämä olisi ohi.

Huoltojoukot sekä muu yleisö huusivat ja kannustivat meitä viimeisillä minuuteilla. Kentälle oli laitettu kynttilälyhtyjä valaisemaan pimeää iltaa. Vaikka olo oli ollut väsynyt kentälle tullessa, päätin laittaa viimeiset voimat likoon ja juosta viimeiset minuutit. Nyt ei enää kävellä. Kun lopetusmerkki kajahti ilmoille, otimme chipit pois jalasta ja jätimme ne pysähdyskohtaan. Niistä mitattiin viimeiset metrit, mitä olimme juosseet.

Vihdoin ultrajuoksu oli ohi!

Juoksun loputtua onnittelimme ja halasimme toisiamme. Me teimme sen! Jalat jäykistyivät saman tien ja kun Janin kanssa oli otettu yhteiskuva seuran Facebook-sivulle, kävin hakemassa osallistumismitalin ja painelin suihkuun.

Malmin uimahallissa olisi varmasti ollut viihtyisämmät tilat käydä pesulla kuin huoltorakennuksen tiloissa, mutta en jaksanut lähteä uimahallille. Taisin olla ainoa, joka jäi huoltorakennukseen suihkuun. En ainakaan nähnyt muita naisten pukuhuoneessa.

Oli ihanaa saada hikiset vaatteet pois päältä. Pyyhe päällä hipsin suihkutiloihin ja peseydyin nopeasti. En jaksanut edes etsiä repusta suihkugeeliä ja shampoota. Pelkkä vesi saisi nyt kelvata. Joku oli kuitenkin jättänyt pienen pesuneste pullon suihkuun ja sieltä ravistelin viimeiset pisarat.

Suihkun jälkeen ponnistelin vaatteet päälle. Joka paikkaan sattui ja sukkien laittaminen jalkaan oli aikamoinen voimien ponnistus. Hiukset märkänä lähdin laahustamaan parkkipaikalle. Mennessäni huikkasin vielä huoltoporukoille kiitokset hyvin järjestetystä kisasta. Olihan se urakka heilläkin järjestää meille syötävää ja juotavaa koko päiväksi sekä tsempata ja kannustaa.

Kun pääsin autolle, pelkäsin tosissani edessä olevaa ajomatkaa. Jalat olivat antaneet signaaleja krampeista monta kertaa päivän aikana, mutta olin selättänyt ne suolan, lihaliemen ja geelien avulla. Jos moottoritiellä iskisi suonenveto, siitä olisi leikki kaukana.

Auto piti myös tankata. Kirosin, etten ollut tehnyt sitä aamulla. En olisi millään jaksanut matkan varrella pysähtyä huoltoasemalle, mutta mielummin autoon dieseliä kuin yön viettäminen tien poskessa.

Kun vihdoin kaarsin turvallisesti kotipihaan, kyyneleet tulvahtivat taas silmiin. Nyt ne tulivat helpotuksesta – selvisin matkasta.

Helsinki Ultra Run 2.9.2017
Ala-Malmin urheilupuisto, Helsinki
Oma tulos 87,925 km